Vähemmistöistä kirjoitettaessa kajotaan aiheeseen, joka on toisen äidinmaidossa, pohtii toimittaja Nadja Mikkonen Moninaisempi media – ratkaisuja vaikeisiin haasteisiin -podcastissa. Iso osa ongelmista johtuu puutteellisesta kontekstoinnista.
Nadja Mikkonen ja Matleena Ylikoski puhuvat Moninaisempi media –podcastissa moniäänisyydestä ja polarisaatiosta. Kuva: Esa Salminen. Vikesin Moninaisempi media -podcast-sarjan kolmannessa osassa pohditaan, millaisiin haasteisiin polarisaatio johtaa ja miten journalismin avulla voidaan lisätä ymmärrystä vastakkainasettelun sijaan.
Aiheesta keskustelevat kaksi toimittajaa, jotka ovat paneutuneet työssään vastakkainasetteluihin, identiteetteihin ja vähemmistöihin liittyviin kysymyksiin.
Toimittajana ja podcastaajana tunnetun Nadja Mikkosen erikoisosaamista ovat uskonnot, vakaumukset ja elämänkatsomukset sekä ihmiselämän moninaisuus suomalaisessa yhteiskunnassa.
Mikkosta haastattelee Matleena Ylikoski, joka työskentelee freelance-toimittajana ja tekee väitöstutkimusta journalismin moniäänisyydestä Tampereen yliopistossa. Ylikoski on ollut mukana sovittelujournalismiin liittyvässä tutkimushankkeessa ja nykyään hän on Sopiva – Sovittelujournalistit ry:n aktiivinen jäsen.
Moniäänisyydestä on puhuttu, nyt on tekojen aika
Miten mahtuvat samaan keskusteluun pohdinta siitä, kenellä on oikeus puhua ja siitä, miten journalismi voi purkaa vastakkainasetteluja ja tarjota tilaa oppimiselle?
”Äkkiä katsottuna nämä ovat erillisiä kysymyksiä, joiden välillä ei ole yhteyttä. Yhteys löytyy kuitenkin kahden käsitteen kautta, joista toinen on moniäänisyys ja toinen polarisaatio”, Ylikoski pohjustaa.
Ylikoski määrittelee moniäänisyyden tutkimuksen pohjalta ensinnäkin journalismin arvoksi. Samalla kyse on asennekysymyksestä ja siitä, millaisia kykyjä toimittajilla on tiedostaa omia ennakkoluulojaan ja etuoikeuksiaan ja arvioida sitä kautta omia työtapojaan. Itsereflektiosta keinona moniäänisyyden edistämiseen toimittajan työssä puhuttiin myös sarjan edellisessä jaksossa.
Mikkosen mukaan tarve moniäänisemmille sisällöille ja toimintamalleille on tiedostettu suomalaisella mediakentällä. Konkretian tasolle ei kuitenkaan monin paikoin olla vielä päästy.
”Mietin, näkyykö meillä journalismissa vähemmistön edustajia, jotka eivät ole aktivisteja, selviytyjiä, taiteilijoita tai uhka.”
Journalistista sisältöä tehdään Mikkosen mukaan edelleen keskiluokkaiseksi ja korkeakoulutetuksi oletetulle yleisölle, vaikka moniäänisyyden aito toteutuminen edellyttäisi, että myös muissa yhteiskunnallisissa asemissa olevien arjesta kerrotaan totuudenmukaisella tavalla ilman tirkistelyä ja ”maskottikehystä”.
Kaikki erimielisyys ei ole polarisaatiota
Toinen keskustelun avainkäsitteistä on polarisaatio. Ylikoski kertoo, että käsitteellä viitataan kahtiajakoon ja voimakkaaseen me vastaan ne -ajatteluun, joka johtaa erimielisten ihmisryhmien ajautumiseen kauemmas toisistaan. Hän mainitsee esimerkkeinä kiistanalaisista aiheista maahanmuuton, ilmastonmuutoksen ja erilaiset identiteettikysymykset.
Ovatko suomalaisten näkemykset todella niin eriytyneet kuin media usein antaa ymmärtää? Kun media nostaa esiin yksittäisiä vahvoja mielipiteitä, syntyy helposti kuva, että kansa on jakautunut vastakkaisiin leireihin.
”Onko oikeasti niin, että kaikki suomalaiset ovat kauheasti jotain mieltä vaikkapa maahanmuutosta? Vai onko kyse siitä, että jotkin tietyt ryhmät ovat jotakin mieltä? Volyymi on kysymys, jota kannattaisi todellakin miettiä”, Mikkonen huomauttaa.
Hän muistuttaa toimittajan vastuusta. Toimittaja käyttää valtaansa kehystäessään ja nimetessään asioita, näkökulmia ja ihmisryhmiä. Nimeämisen ja vastakkainasettelun kautta hän voi tulla luoneeksi keskusteluun toisilleen vastakkaiset osapuolet.
Kolikon kääntöpuolella vaanii vaara siitä, että erimielisyydet siivotaan piiloon. Polarisaatio tulee osata erottaa eri mieltä olemisesta. Mikkonen muistuttaa, että siinä missä polarisaatiolla viitataan jo varsin pitkälle edenneeseen vastakkainasetteluun, eri mieltä olemisesta voikin löytyä ”totuuden kipinä”. Aitoa yhteiskunnallista keskustelua avaamalla toimittaja voi toteuttaa totuuden etsimisen vastuuta.
”Moniarvoisuus ja sen vanavedessä tuleva kiistely kuuluvat demokraattiseen yhteiskuntaan”, Ylikoski lisää.
Somekohuista raportoivan toimittajan on ymmärrettävä verkon keskustelukulttuuria
Siinä missä perinteinen media saattaa rakentaa vastakkainasetteluja tahallaan, tuntuvat ne syntyvän sosiaalisen median keskusteluissa aivan itsestään. Osa perinteisen median esiin nostamista kiistoista ja keskenään vastakkaisista näkökulmista on poimittu suoraan sosiaalisesta mediasta.
Mikkonen on huolissaan toimittajien kyvystä tunnistaa suorat vaikutusyritykset aidosta keskustelusta sosiaalisen median kontekstissa. Hän muistuttaa, että verkossa kärkevien mielipiteiden takana voi olla henkilö, jonka työ on herättää kiinnostusta ja nostaa tätä kautta tiettyjä aiheita ja näkökulmia julkiseen keskusteluun.
”En tiedä, ovatko kaikki toimittajat niin somelukutaitoisia, että he osaisivat kartoittaa, onko kyseessä vaikutuskeino vai jonkin yhteiskunnan ihmisryhmän hätähuuto tai kritiikki”, hän toteaa.
Sosiaalisen median keskusteluista raportoiminen vaatii toimittajalta toimintaympäristön ja vuorovaikutuksen muotojen tuntemusta samalla tavalla kuin mikä tahansa muukin julkisen keskustelun areena.
”Olisi hyvä, että on toimittajia, jotka ovat perehtyneet sosiaalisen median kielen, kuvakielen ja hashtagien logiikkaan ja ovat oikeasti perillä siitä ilmiöstä, josta raportoivat”, Mikkonen sanoo.
Ylikosken neuvo intohimoja herättävästä aiheesta raportoimiseen on, että näkökulmia on aina otettava mukaan enemmän kuin kaksi. Puolesta ja vastaan -jaottelun välillä on aina harmaa alue, mikä on tärkeä tuoda mediasisällöissä esiin. Näin rakennetaan totuudenmukaisempaa kuvaa aiheesta eikä vahvisteta sen ympärillä käytävän keskustelun polarisoitumista.
Kontekstoinnissa enemmän on enemmän
Konfliktiaiheista ja erityisesti vähemmistöistä kirjoittaminen voi tuntua toimittajasta hankalalta ja jopa pelottavalta.
”Monen toimittajan kokemus on, että kun kirjoittaa jutun tietystä aihepiiristä, niin ongelmia tulee varmasti riippumatta siitä, millainen juttu on”, Ylikoski sanoo.
Mikkosen mukaan vähemmistöjen käsittely mediassa herättää tunteita, koska pelissä ovat ihmisten identiteetit. Vähemmistöjä käsitellessään toimittaja tulee väistämättä määritelleeksi käsittelyssä olevan ryhmän identiteettiä ja liittäneeksi ryhmään mielikuvia, mikä saattaa osaltaan lietsoa polarisaatiota.
Iso osa vähemmistöjä käsittelevän journalismin ongelmista liittyy Mikkosen mukaan puutteelliseen kontekstointiin. Vaikka ulkopuolelta tuleva toimittaja ei voi koskaan sisäistää vähemmistöön kuulumiseen kokemusta, syvällinen perehtyminen käsiteltävään aiheeseen parantaa varmasti raportoinnin tasoa. Tehdyn taustatyön täytyy näkyä valmiissa jutussa, jotta myös yleisö saa kattavan kuvan aiheesta.
Journalistisen sisällön täytyy palvella käsiteltävän ihmisryhmän lisäksi yleisöään. Asiat tulee selittää niin, että aiheeseen perehtymätönkin ymmärtää. Hyvää tarkoittava kansantajuistaminen voi kuitenkin johtaa myös ristiriitaan vähemmistön oman kokemuksen kanssa tai jopa virheelliseen kuvaan todellisuudesta.
”Olen itse kirjoittanut paljon vakaumusaiheista, ja tämä on minulle iso kysymys niissä. Jos kirjoitetaan esimerkiksi länsimaisilla käsitteillä alkuperäiskansojen hengellisyydestä, saatetaan törmätä tilanteeseen, jossa on kirjoittanut höpönlöpöä siitä, mikä on todellisuus”, Mikkonen pohtii.
Vähemmistöistä kirjoittamista ei tarvitse pelätä
Mikkonen ja Ylikoski tietävät, että virheitä sattuu aina. Palautetta ja kriittistä keskustelua ei kannata missään nimessä säikähtää, vaan tarttua mahdollisuuteen lisätä omaa ja yleisön tietoa aiheesta.
”Jos joku älähtää, se yleensä tarkoittaa sitä, että ensiversio on ollut aika suppea”, Mikkonen sanoo.
Jos pelon tunteita joka tapauksessa herää, ne on käsiteltävä ja niistä on päästävä yli. Mikkosen mukaan kärkkäiden kommentoijien kohdalla toimittaja voi kysyä itseltään, antaako heidän olemassaolonsa vaikuttaa itseensä niin paljon, että jättää kertomatta jostakin asiasta.
”Mutta jos kirjoitat paperille, että ”pelkään, että kokonainen vähemmistöryhmä kärsii, kun teen tämän jutun”, mene itseesi ja mieti, voiko jutun tehdä toisin esimerkiksi tuomalla ryhmän osaksi sitä.”
Vikesin Moninaisempi media -podcast-sarjan seuraava osassa mietitään, miksi konfliktit vetävät puoleensa sekä toimittajia että yleisöjä. Aiheeseen pureutuvat tiedottaja ja toimittaja Anna-Reetta Korhonen sekä toimittaja Maria Manner.
Moninaisempi media – ratkaisuja vaikeisiin haasteisiin -podcast on osa Vikesin EU-rahoitteista Olen eurooppalainen -hanketta. Myös Kordelinin säätiö on ollut mukana rahoittamassa podcastia.
Moninaisempi media -podcast-sarjan toisessa osassa Ndéla Faye ja Liselott Lindström pohtivat, kenen vastuulla on edistää moninaisuutta ja millaisia mahdollisuuksia ja vaikeuksia eettisiin valintoihin sisältyy. Kaikki jaksot ovat nyt kuunneltavissa Spotifyssa.
Moninaisempi media – ratkaisuja vaikeisiin haasteisiin -podcast on osa Vikesin EU-rahoitteista Olen eurooppalainen -hanketta. Myös Kordelinin säätiö on ollut mukana rahoittamassa podcastia.
