Hannamari Hoikkala ja Carita Pettersson olivat maaliskuussa Tansaniassa tukemassa Vikesin ja paikallisten kumppanien naistoimittajien hanketta. Koronaviruksen tähden matka jäi vajaaksi, mutta edistystä nähtiin silti.
Hannamari Hoikkala (vas.) ja Carita Pettersson Tansanian julkisen sanan neuvoston johtajuuskurssilla. Kuva: Esa SalminenToimittaja Hannamari Hoikkala vietti maaliskuussa vajaat kolme viikkoa Tansaniassa Vikesin vapaaehtoisena. Hän oli valmistelemassa mentoriohjelmaa uran eri vaiheissa oleville naistoimittajille: vastavalmistuneille, työelämässä jo pidempään olleille ja johtotehtävissä oleville tai niihin pyrkiville naisille.
Ohjelma on osa Vikesin ja paikallisten kumppanien Tasa arvo toimituksiin -hanketta, jota toteutetaan Tansaniassa ja Nepalissa.
”Aloittelevilla toimittajilla mentorointi tarkoittaa itse asiassa ammatillisten taitojen konkreettista treenaamista, sillä siihen on suuri tarve, kun opintojen aikana on vähän mahdollisuuksia harjoitteluihin”, Hoikkala sanoo.
Hän on itse osallistunut mentorointiin mentoroitavana tai aktorina niin kuin Suomessa yleensä sanotaan. Se antoi hyvää pohjaa, ja lisäksi Hoikkala perehtyi kirjallisuuteen ja haastatteli asiantuntijoita, jotta hänellä olisi, mistä ammentaa. Ohjelmaa toteuttavat jatkossa tansanialaiset kumppanit, jotka valitsevat ja kouluttavat mentorit sekä tukevat mentoroinnin toteutumista.
Keskustelut sujuivat joustavasti ja avoimessa hengessä, ja niiden aikana saatiin luotua kehikko, jonka pohjalta luotua ohjelmaa on ensin tarkoitus testata – heti kun mahdollista, sillä Tansaniassakin koronavirus on aiheuttanut liikkumisrajoituksia.
Myös Hoikkalan suunnittelutyö jäi vähän kesken, sillä pandemian tähden Hoikkala ja toimittaja Carita Pettersson joutuivat palaamaan Tansaniasta Suomeen etuajassa.
”Jos olisimme ehtineet vielä kerran tai pari kokoustaa, olisi päästy tarkemmin yksityiskohtiin, mutta kyllä tämäkin on hyvä alku”, Hoikkala sanoo.
Tasa-arvoon vielä pitkä matka
Carita Petterssonin tehtävä vapaaehtoisjaksolla oli arvioida mediatalojen halua ja edellytyksiä ottaa käyttöön tasa-arvosuunnitelmia. Vierailun aikana Tansanian julkisen sanan neuvosto MCT julkaisi tasa-arvoselvityksen, ja tarkoituksena oli, että Pettersson olisi osallistunut vaikuttamisvierailuille mediataloihin.
Tältä osin työ jäi kesken, koska vierailut toimituksiin jäivät tekemättä. Pettersson ehti kuitenkin osallistua lanseeraustilaisuuteen ja naistoimittajien johtajuuskoulutukseen, ja kävi keskusteluja tasa-arvon edistämisestä.
”Siellä lanseerauksessa näki, että ajatuksia ja tahtoa kyllä on”, Pettersson sanoo.
Etenkin hän oli vaikuttunut naistoimittajien järjestö Tamwasta, jonka naiset olivat hänestä oikein valveutuneita.
”He osaavat asiansa”, Pettersson sanoo.
Tasa-arvotyö on aina sitkeyttä vaativaa työtä, ja paljon on hänestä tehtävää esimerkiksi siinä, että naiset olisivat taloudellisesti itsenäisempiä miehistä.
Tasa-arvosuunnitelmien laatiminen on tärkeää, mutta sellainen ei automaattisesti ratkaise asenteisiin liittyviä ongelmia.
”Onhan sitä monta maata maailmassa, jossa on kaikki lait ja asetukset paikoillaan mutta niitä ei välttämättä noudateta”, Pettersson sanoo.
Tuttuja asenteita Suomestakin
Tansaniassa Pettersson tunnisti asenteita, jotka olivat tuttuja Suomesta vuosien takaa. Esimerkiksi kun hän teroitti sitä, että naisten pitäisi tukea enemmän toisiaan, äänestää naisia ja puuttua siihen, että taas jossain järjestettiin ”all male panel”, niin näille ajatuksille vähän naureskeltiin.
”Eihän se ole mustavalkoinen juttu, mutta sellainen ajattelutapa kyllä olisi askel eteenpäin”, hän sanoo.
Visiitillä naisjärjestö Tamwassa.
Kuva: Hannamari Hoikkala
Toinen tuttu asenne tuli miesten suunnalta. Naistoimittajien järjestö Tamwa on kovaan ääneen vaatinut seksuaalisen häirinnän lopettamista, ja Petterssonin yllätykseksi esimiesten lisäksi myös lähteet saattavat häiritä naistoimittajia. Tähän eräs miespuolinen järjestöjohtaja sanoi, että ongelma on myös siinä, että naiset tyrkyttävät itse itseään.
”Sehän voi näyttää siltä”, Pettersson sanoo. ”Itse uskon, että naiset ovat sopeutuneet tilanteeseen ja ajattelevat, että näin kuuluu tehdä ja se jotenkin kuuluu toimenkuvaan. Toivottavasti siihen pystytään vaikuttamaan.”
Se oli hänestä ilahduttavaa, että häirinnästä puhuttiin hyvin avoimesti: sanottiin, että tällainen ongelma on olemassa, ja sen on loputtava.
Häirintä on yksi teemoista, joihin myös mentoroinnilla puututaan, Hoikkala sanoo.
”Ohjelmassa on selkeä tarve jakaa tietoutta häirinnästä työelämässä ja siltä suojautumiselta, sillä se on naistoimittajien työtä vaikeuttava asia.”
Molemminpuolista oppimista
Carita Pettersson sanoo lähteneensä vapaaehtoistöihin mielellään, ja tekee jatkossakin mitä voi, joko kotoa käsin tai maailmalla.
”Minulla on paljon gender-koulutusta, mutta en ole päässyt sitä suoranaisesti käyttämään. Oli kiva päästä miettimään näitä asioita taas.”
Hannamari Hoikkalalla vapaaehtoistyö tuki paraikaa käynnissä olevia opintoja: hän on opintovapaalla Ylestä ja opiskelee Helsingin yliopistossa englanninkielisessä globaalin politiikan maisteriohjelmassa, opintolinjalla, jossa keskitytään mediaan ja demokratiaan.
”Tässä on ollut mahdollisuus jakaa siitä, mitä on itse oppinut ja oppii samalla itse.”
Hän ei ajattele, että länsimaisena toimittajana hän olisi tansanialaisia kollegoita jotenkin edellä.
”Tässä ajassa on paljon kysymyksiä, joissa toimittajat ovat samalla viivalla – median toimintaympäristön muuttuminen netin ja erilaisten alustojen myötä ja ilmastonmuutoskysymykset nyt esimerkkeinä”, Hoikkala sanoo.
”Kun puhuimme esimerkiksi mobiilijournalismista, ihmiset olivat todella osaavia.”
Hänestä vapaaehtoisuus oli hyvä mahdollisuus saada uusia näkökulmia. Jälkikäteen kävi vielä ilmi, että hän saa vapaaehtoistyön luettua hyväksi opintoihin liittyvänä harjoitteluna.
”On hienoa, että toimittajana on mahdollista osallistua tällaiseen, ja toivottavasti siitä on myös hyötyä Vikesille ja muille.”
