Media on Suomessakin valkoisempi ja keskiluokkaisempi kuin suomalaiset yleensä. Se tekee mediasta tasapaksumpaa kuin olisi välttämätöntä. Vikes tekee töitä moniäänisemmän ja moninaisemman median puolesta.
Median moniäänisyys ja moninaisuus ovat toisiinsa linkittyvät käsitteet, jotka menevät usein keskusteluissa sekaisin. Molemmat ovat tärkeitä Vikesin työssä ja median laadussa yleisemminkin.
Media moniäänisyys (englanniksi pluralism) tarkoittaa yleensä sitä, että journalismi nostaa keskusteluun erilaisia ääniä. Tampereen yliopistossa on esimerkiksi tutkittu moniäänisyyttä teknisen mittarin avulla: keitä haastatellaan, kuka pääsee ääneen? Kyse on siis mediasisällöistä ja siitä, ettei aina haastateltaisi samoja ja samankaltaisia ihmisiä.
Jos moninaisuutta ei ole, stereotypiat vahvistuvat. Luulemmeko esimerkiksi, että vain tietynikäiset miehet osaavat keskustella taloudesta, politiikasta tai maanpuolustuksesta?
Median moninaisuus (englanniksi diversity) taas koskee median tekijöitä. Ovatko kaikki toimittajat kuin yhdestä puusta veistettyjä? Vikesin Olen eurooppalainen -hankkeen yhteydessä puhuttiin paljon siitä, että suomalainen media on selvästi valkoisempi ja keskiluokkaisempi kuin suomalaiset yleensä. Sama ilmiö vaivaa muitakin länsimaita.
Monissa kehitysmaissa toimitukset ovat tyypillisesti miesvaltaisia, ja usein etenkin johtoporras edustaa valtaapitäviä etnisiä ryhmiä.
Tuoko moninaisuus moniäänisyyttä?
Jos journalistit olisivat moninaisempi joukko, myös median sisällöistä tulee yleensä monipuolisempia. Eri taustoista tulevat journalistit tarttuvat eri aiheisiin ja hoksaavat haastatella erilaisia ihmisiä.
Monipuolisuus voi myös tuoda medialle lisätuloja, kun yhä uudenlaiset yleisöt kiinnostuvat median sisällöistä.
Automaattisesti tämä ei kuitenkaan tapahdu. Vuonna 2021 julkaistiin raportti, jonka mukaan naisten osuus lähteinä maailman medioissa on vain 25 prosenttia.
Raportista käy ilmi, että Suomessakin naisia on journalisteissa 52 prosenttia, mutta asiantuntijoina ja lähteinä naiset ovat vain 33 prosentissa jutuista.
Tyypillisesti maailmalla naiset esiintyvät uutisissa antamassa ilmiöistä omakohtaista kokemusta tai esimerkkeinä ”kansan äänestä”, raportissa todetaan.
RARE media julkaisi oppaan moninaiseen journalismiin
Vikesinkin kanssa paljon yhteistyötä tekevä RARE media on tarttunut median moninaisuuteen julkaisemalla Kenen tietoo? -oppaan, jossa toimituksille annetaan monenlaisia vinkkejä moninaisuuden ja moniäänisyyden huomioimiseen.
Oppaan mukaan toimituksissa ongelmana on usein se, että kun ihmiset ovat tulleet alalle aika lailla samaa polkua pitkin, he eivät edes huomaa, mitä he pitävät normaalina ja mikä on poikkeus. Moninaisempi joukko tekisi monipuolisempi uutisia.
”Moninaisella työyhteisöllä on vaikutusta sisältöjen moninaisuuteen, sillä toimittajat tuovat paljon juttuaiheita, kuten ilmiöitä ja puheenaiheita, omasta lähipiiristään. Tällöin sisällöt ainakin jollain tavalla peilaavat toimittajien omaa maailmankuvaa ja ympäristöä”, oppaassa todetaan.
Ratkaisuksi ei riitä, että rekrytoidaan yksi ihminen, joka sitten hoitaa kaikki ”erilaiset” jutut.
Rekrytointia kuitenkin tarvitaan. Oppaassa kehotetaan miettimään rekrytointi-ilmoituksia siltä kannalta, rohkaisevatko ne erilaisia ihmisiä hakemaan tehtäviin. Arvot olisi hyvä tuoda esiin, ja ne ovat muutenkin avainasemassa, sillä arvot vaikuttavat myös työkulttuuriin ja johtamiseen.
Moninaisuus lähtee RARE median mukaan liikkeelle arjen työstä ja toimituksen käytännöistä, aamupalavereista ja suunnittelukokouksista. Se vaatii johdolta tukea.
Samalla kannattaa tilastoida, miten eri ryhmiä on mediassa otettu huomioon, on syytä kouluttaa toimituksen väkeä ja varata työhön riittävät resurssit. Usein ylevät pyrkimykset moninaisuuteen unohtuvat, kun tulee kiire ja liukuhihnalta soitetaan sille tutkijalle, jolle aina muutenkin soitetaan.
Vihapuhe voi johtaa itsesensuuriin
Mediassa esiintyvät ihmiset asettavat itsensä alttiiksi palautteelle, kritiikille ja myös vihapuheelle.
Journalisti Susani Mahaduran mukaan vihapuhe on helppo erottaa vihaisesta palautteesta, koska se keskittyy usein esimerkiksi ulkonäköön eikä juttujen siältöön. Mahadura antoi videohaastattelun Vikesin kesätoimittajien koulutuksessa kesällä 2020. Juttu jatkuu videon jälkeen
Yksi paljon palautetta herättänyt Mahaduran ohjelma käsitteli valkoista katsetta, joka vaivaa suomalaista, varsin valkoista mediaa.
”Siinä olisi petrattavaa, miten mediassa näkyvät ruskeat suomalaiset”, hän sanoo. ”Normi on valkoisuus, ja kaikki muu on normista poikkeavaa.”
Tämä vaikuttaa juttujen näkökulmiin ja siihen, miten ihmisistä ja ihmisryhmistä puhutaan. Hänet itsensäkin leimataan usein maahanmuuttajaksi, vaikka hän on syntynyt Suomessa.
Mahaduran mukaan vihapuhe voi aiheuttaa itsesensuuria, mutta siitä huolimatta epämukavistakin aiheista pitää voida puhua. Aluksi hän itsekin vältteli joitain aiheita, jotka helposti herättävät vihaa.
”En halua toimittajana, että pelko ohjaa minua”, hän sanoo videolla.
Hän toteaa, että omasta itsestä on tärkeää pitää huolta, mutta epämukavistakin asioista pitää uskaltaa tehdä juttuja.
Mahaduran mukaan Suomi on liikkumassa hyvään suuntaan. On medioita, joissa moninaisuus huomioidaan ja eri äänet pääsevät kuuluviin. Välillä ne äänet puhuvat asioita, jotka tuntuvat hankalilta, esimerkiksi rasismin tai syrjinnän kokemuksia.
”Se on aluksi vaikeaa ja se aiheuttaa epämukavia fiiliksiä, mutta kun se on käsitelty ja hyväksytään todellisuus, että meillä on tiettyjä rakenteellisia ongelmia yhteiskunnassa, sitten me pystytään menemään eteenpäin.”
Podcastista ratkaisuja moninaisempaan mediaan
Vikes julkaisi kesällä 2022 podcastin ”Moninaisempi media – ratkaisuja vaikeisiin haasteisiin”. Viisiosaisessa podcastissa journalistit totesivat, että moninaisuuden ja moniäänisyyden puute on tunnustettu ongelma, mutta ratkaisuja ei ole silti löytynyt.
Podcastin ensimmäisessä osassa Kangasalan sanomien päätoimittaja Heli Keskinen kertoo analysoineensa oman lehtensä numerot vuoden ajalta, ja hän huomasi että moniäänisyys vaatii tietoisia tekoja. Jos lehdessä esimerkiksi kerrottiin vähemmistöistä, ei ääneen välttämättä päässyt vähemmistön edustaja, vaan viranomainen.
Toisessa jaksossa freelance-toimittaja Ndéla Faye taas peräänkuulutti rakenteellisia muutoksia muun muassa rekrytointikäytäntöihin, sillä vaikka yksittäisellä journalistilla on valtaa, ongelmia moninaisuudessa ei voi kaataa yksittäisten journalistien harteille.
Väliä on myös sillä, mitkä roolit ihmisille mediassa annetaan. Podcastin kolmannessa jaksossa toimittaja Nadja Mikkonen sanoo, että harvemmin mediassa näkyy vähemmistöjen edustajia, jotka eivät ole aktivisteja, selviytyjiä, taiteilijoita tai uhka.
Olisiko kansainvälisestä yhteistyöstä apua?
Ulkomaantoimittajat käyttävät työssään tyypillisesti fiksereitä, jotka etsivät haastateltavia, toimivat tulkkeina ja auttavat journalistia ymmärtämään paikallista yhteiskuntaa ja kulttuuria.
Muutamat journalistit ovat menneet tätä pidemmälle. Esimerkiksi Helsingin Sanomat on julkaissut useita juttuja, joissa toisena kirjoittajana talon omien journalistien lisäksi on ollut irakilainen Mohammed Salman.
Salman aloitti perinteisemmin tulkkina, mutta hänen roolinsa kasvoi vähitellen, ja monissa jutuissa Salman teki haastatteluja itsenäisesti, ja suomalaiset Maria Manner ja Paavo Teittinen viilasivat hänen kanssaan jutut valmiiksi.
Arabiankieliset ihmiset luottivat häneen helposti, ja jutuista tuli perusteellisempia kuin yksin suomalaisten tekeminä olisi tullut.
Vikes ja median moninaisuus
Vikes on kokeillut eri maiden journalistien yhteistyöhön perustuvaa työtapaa Olen eurooppalainen -hankkeessa, kun journalisteja tuettiin rajoja ylittävään yhteistyöhön.
Hankkeen aikana syntyi juttuja muun muassa Nepalin ja Suomen välisestä muuttoliikkeestä.
Eri oppilaitosten kanssa tehtävässä Vikesin globaalikasvatuksessa moninaisuus ja moniäänisyys ovat olleet toistuvia teemoja.
Myös Vikesin kehitysyhteistyöhankkeissa on ymmärretty median moninaisuuden ja moniäänisyyden tärkeys. Sukupuolten välistä tasa-arvoa korostetaan kaikissa hankkeissa, ja kehitysyhteistyöohjelmassa kiinnitetään entistä enemmän huomiota myös siihen, että toimituksissa ja hankkeissa on mukana vammaisia toimittajia.
Myanmarissa toimivassa elokuvakoulussa Yangon Film Schoolissa maan eri etniset ryhmät ovat edustettuina, mikä auttaa myös demokratian rakentamisessa.
