Journalistiliitto ja ulkoministeriö tukivat tahoillaan media-alaan ja tiedonsaantiin keskittyvän säätiön perustamista. Lopputulos oli hieman eri kuin mitä kaavailtiin.
Kuva: ShutterstockSuomen Journalistiliitto päätti vuoden 2002 liittokokouksessa osoittaa 0,7 prosenttia jäsenmaksutuotoista solidaarisuustyöhön. Liiton ulkoasiainvaliokunnan valmistelutyössä syntyi ajatus perustaa säätiö tätä solidaarisuustyötä toteuttamaan.
Sitä kutsuttiin työnimellä Sananvapauden säätiö.
”Säätiön tarkoitus on edistää kestävää kehitystä, demokratiaa ja sananvapautta tukemalla ja toteuttamalla media-alan kehityshankkeita kriisialueilla ja kehitysmaissa”, tiivisti Maailman Sivu ry:n puheenjohtaja Juha Rekola suunnitellun säätiön tarkoitusta 25. huhtikuuta 2003.
Rekola oli laatinut muistion uuden säätiön perustamisesta. Sen mukaan tiedotusvälineillä on keskeinen tehtävä kehitysmaiden taloudellisen ja demokraattisen kehityksen edistämisessä, eikä toimivaa demokratiaa ole ilman kansalaisten oikeutta saada tietoa.
Median riippumattomuus, toimittajien ammattitaito, toimitusten pätevä johtaminen ja ammatillinen järjestäytyminen nähtiin muistiossa keskeisinä sananvapauden edellytyksinä.
Kehitysministeri Pekka Haavisto kannatti
Hieman Rekolan muistiota aiemmin, 1990-luvun lopussa, Kehitysyhteistyön palvelukeskus Kepan piirissä oli muotoutunut tavoite uusista rahoitusikkunoista järjestöjen kehitysyhteistyöhön. Siloinen kehitysministeri Pekka Haavisto oli ajatukselle myötämielinen mutta edellytti, että rahan kanavointiin perustettaisiin säätiöitä.
Malliksi muodostui sellainen, että ulkoministeriö antoi säätiöille valtionapua ja säätiöt myönsivät rahaa kehitysmaiden järjestöjen hankkeille. Ministeriö ei vaatinut säätiöiltä omaa varainhankintaa, toisin kuin perinteisessä kansalaisjärjestöjen hanketuessa.
Vuonna 1998 perustettiin kolme säätiötä: Kansalaisjärjestöjen ihmisoikeussäätiö Kios, ympäristöjärjestöjen perustama Siemenpuu-säätiö ja vammaisjärjestöjen työtä tukeva Abilis.
Sananvapauden säätiöstä kaavailtiin näiden kolmen säätiön kaltaista. Mahdollisuudesta vastaavan kaltaiseen sopimukseen viestitettiin myös ulkoministeriöstä.
Vikes perustetaan…
Kun sananvapautta ajavan säätiön perustamisasiakirja allekirjoitettiin 1. marraskuuta 2004, oli nimi päivittynyt. Nyt puhuttiin Viestintä ja kehitys -säätiöstä.
Säätiön perustajina oli 26 yhteisöä, pääosin Journalistiliiton paikallisyhdistyksiä. Perustajajäsenet osallistuivat 25 500 euron peruspääoman rahoitukseen 50–8 500 euron panoksilla. Säätiön tarkoituksena oli “edistää sananvapautta sekä median moniarvoisuutta demokratian ja yhteiskunnallisen kehityksen perustana”.
Vikesin säännöissä toiminnan tarkoitus määriteltiin laveasti. Sananvapauden puolustamiseksi ja toteuttamiseksi käytännössä voitaisiin avustaa “järjestöjen, yhteisöjen ja yksityisten ihmisten toimintaa”. Tarkoituksensa toteuttamiseksi säätiö saattoi myös jakaa avustuksia sekä harjoittaa tiedotus-, koulutus-, tutkimus- ja julkaisutoimintaa.
Vaikka säännöissä ei mainittu kehitysmaita, tavoitteena oli, että Vikes tekisi ulkoministeriön kanssa sopimuksen, jonka perusteella ministeriö myöntäisi sille valtionavustusta jaettavaksi sananvapaustyöhön kehitysmaissa.
… mutta ulkoministeriö muuttaakin mieltään
Ulkoministeriössä tapahtuneiden henkilövaihdosten ja linjamuutosten seurauksena ministeriö ei lopulta suostunut ottamaan Vikesiä mukaan sataprosenttista valtionapua saavien säätiöiden joukkoon. Sen sijaan Vikesille tarjottiin mahdollisuutta hakea kansalaisjärjestöjen hanketukea. Suuri ero säätiöiden toimintaan oli siinä, että hanketuki edellytti 15 prosentin omarahoitusosuutta.
Tämä aiheutti Vikesissä päänvaivaa. Osa suunnittelutyöstä meni hukkaan, ja nyt täytyikin alkaa suunnitella varainhankintaa omarahoituksen varmistamiseksi.
Vuosien saatossa tilanteeseen on sopeuduttu. Omarahoituksen kerääminen on edelleen työlästä, mutta hankkeiden koko on kasvanut niin, että Vikes on ollut suurimpia hanketukea vastaanottavia järjestöjä.
Teksti: Timo Mielonen
