Vikesin tukema elokuvakoulu itsenäistyy vähitellen ulkopuolisesta tuesta. Melkein kaikkia kursseja vetävät jo paikalliset. Vaikka opiskelijat aloittavat aina nollasta, aihevalinnat ovat nykyään aiempaa rohkeampia.
Vuoden 2018 elokuvassa Child of the Revolution tutustutaan henkilökuvan kautta sisällissotaan.Myanmarissa toimiva Yangon Film School itsenäistyy ulkopuolisesta tuesta vähitellen, koulussa jo vuosia kursseja vetänyt leikkaaja Tuula Mehtonen sanoo.
Hän on juuri palannut Yangonista, jossa hän veti leikkaamisen kurssia australialaisen kollegansa kanssa, apunaan kolme paikallista leikkaajaa, Khin Myanmar, Khin Khin Hsu ja Sai Naw Kham.
Pitkään koulussa opettivat lähinnä ulkomaalaiset asiantuntijat, kuten Mehtonen. Nykyään monia kursseja vetävät paikalliset opettajat, jotka ovat tyypillisesti koulun entisiä oppilaita. Esimerkiksi entinen oppilas Aung Min. Hän on ottanut elokuva-analyysikurssin vetääkseen Mehtoselta.
”Kuvauksen opetus ja äänisuunnittelu ovat jo täysin myanmarilaisten käsissä. Leikkaus ei vielä ole, koska sitä oppii niin hitaasti. Mutta siinäkin on paikallisia opettajia mukana”, Mehtonen sanoo.
Opettaja Aung Min kertoo videolla työstään ja alan haasteista Myanmarissa.
Moni lahjakas elokuvantekijä ei kuitenkaan halua jäädä opetushommiin ja karkaa mieluummin tekemään elokuvia, Mehtonen nauraa. Se on tietenkin myös koulun ja Vikesin hankkeen tarkoitus: kasvattaa osaavaa dokumentaristisukupolvea maahan, jonka sananvapaus on haasteellinen.
”Ja siellä on jo hirveän taitavia kuvaajia, ohjaajia ja äänisuunnittelijoita, ja leikkaajiakin alkaa olla. Ja merkittävää on, että Myanmarissa on paljon naisohjaajia, koska kouluun on koko ajan otettu tasamäärä naisia ja miehiä.”
Toinen kompastuskivi koulun itsenäistymiselle on byrokratian pyörittäminen. Hallinnon pitää etsiä jatkuvasti rahoitusta, koska elokuvakoulu ei saa valtiolta perusrahoitusta. Osaavien varainhankkijoiden etsiminen on haastavaa.
”Vikesin tuki on edelleen elinehto koululle”, Mehtonen sanoo.
Vikesillä on käynnissä Yangon Film Schoolin kanssa pitkän yhteistyön viimeinen, niin sanottu exit-vaihe. Vuoden 2021 jälkeen Vikesin rahoitus koululle päättyy.
”Opetustyö on avartanut maailmankuvaa”
Tuula Mehtonen on palkittu leikkaaja. Hän saa Myanmarin parin, kolmen kuukauden opetusjaksoista pientä korvausta, mutta tekee osin myös vapaaehtoistyötä.
”Se on avartanut minun maailmaani, ja koen olevani etuoikeutettu, kun pääsen näkemään maata opiskelijoiden kautta sisältäpäin.”
Hän päätyi opettamaan Myanmariin sattumalta. Yangon Film Schoolin perustaja Lindsey Merrison oli vuosia sitten Suomessa Maailma kylässä -festivaaleilla näyttämässä elokuvia ja halusi samalla tavata suomalaisia elokuvantekijöitä. Mehtonen oli juuri lopettanut työn leikkaamisen professorina Taideteollisessa korkeakouilussa, ja hänellä oli aikaa lähteä Myanmariin, kun kutsuttiin.
”Siitä se lähti.”
Tuula Mehtonen Yangonissa analyysikurssilla.
Koska rahoitus on ollut koko ajan epävarma, seuraavasta opetuskeikasta ei koskaan tiedä, mutta kun pyydetään, Mehtonen lähtee.
Tämän vuoden Maailma kylässä -festivaaleilla yksi ympyrä sulkeutui, kun koulun ja myös Mehtosen oppilas Khin Myanmar oli siellä esittämässä elokuvaansa.
Rohkeampia teemoja
Vaikka elokuvien taso on noussut, tulee jokaiselle vuosikurssille luonnollisesti uusia ihmisiä, jotka aloittavat opinnot nollasta.
”Mutta rohkeammin he menevät aiheisiin kuin opiskelijat aiemmin”, Mehtonen sanoo.
Silloin kun Mehtonen oli ensimmäisillä reissuilla, paikan päällä oli aina joku tekemässä muistiinpanoja siitä, mitä koululla puhuttiin. Politiikkaa pystyi puhumaan vain katolla tai muualla, missä kukaan ei kuule. Vuonna 2009 hän kohtasi koulun oppilaita, jotka olivat vapautuneet vankilasta.
”Nykyään uskalletaan enemmän, mutta ihmiset silti pelkäävät.”
Vähän vanhemmassa, 40–50-vuotiaiden sukupolvessa sensuuria ei melkeinpä tarvittaisi, Mehtonen arvelee, sillä ihmiset ovat jo sisäistäneet pakotteet. Jos on paennut maasta, ollut vankilassa tai piileskellyt viidakoissa, pelko jättää jälkensä.
Yhteiskunnallinen kattaus elokuvia
Tällä kahden kuukauden matkalla Mehtonen mentoroi tarkemmin neljän elokuvan leikkausta opetustyön lisäksi. Yhteensä vuosikurssi tekee kahdeksan elokuvaa.
Yhdessä elokuvassa käsitellään alun perin etnisen armeijan perustamaa huumeista vierottamisen leiriä vuoristossa Kayenin osavaltiossa. Ihmiset ovat leirillä vierotuksessa yhdestä kolmeen vuotta. Elokuvantekijät saivat kuvata leirillä kahden päivän ajan.
”Siitä tulee hieno leffa. Uskomattoman upeaa materiaalia ja ihmiset kertoivat tilanteestaan avoimesti.”
Toisessa kuvataan maan länsiosissa Rakhinen osavaltiossa hindukorttelin elämää. Eri etnisten ryhmien edustajat on piikkilangoin eristetty toisistaan. Huonoin tilanne on muslimikorttelien asukeilla, he eivät saa liikkua omilta alueiltaan ilman erikseen anottavaa lupaa.
”Elokuvan naisohjaaja oli itse sieltä, ja elokuvan henkilöt ovat hänen entisiä naapureitaan”, Mehtonen sanoo.
Kolmas elokuva kertoo freelance-toimittajasta ja hänen vaikeasta työstään: kuinka vaikeaa on päästä paikkoihin, saada haastatteluja ja saada juttuja kaupaksi. Kun lopulta saa jutun lehteen, lopputulos voi olla niin muutettu, että hyvä kun jutun omakseen tunnistaa. Neljäs oli henkilökuva nuoresta shan-ryhmään kuuluvasta poliitikosta, jonka äitikin johtava shan-poliitikko.
Mehtosesta on tärkeää, että elokuvat tulevat eri puolilta maata ja kertovat eri etnisten ryhmien elämästä. Se ei Myanmarissa ole itsestään selvää.
Australialaiskollegan ohjaamista elokuvista erityisen traagisena jäi mieleen dokumentti vapaehtoisesta ambulanssin kuljettajasta alueella, jossa ambulanssipalveluita ei ole. Elokuvassa kuljettajan tarinan lopua ei näytetä, mutta Mehtosen vielä ollessa maassa sympaattinen, vanha mies ajoi miinaan ja joutui vielä tarkk’ampujan ampumaksi ja kuoli.
”Se oli järkyttävää meille kaikille”, Mehtonen sanoo.
Nämä elokuvat tulevat esitykseen jossain kohtaa ensi vuotta, Mehtonen arvelee. Nyt on edessä värimäärittelykurssin työ ja äänisuunnittelun kurssin työ – ja sensuuri.
Kaikki dokumentit lähetetään tarkastukseen. Periaatteessa osa voidaan hyllyttää kokonaan, mutta usein niihin tulee pienempiä muutospyyntöjä.
”Edellisen kurssin elokuvista piti esimerkiksi blurrata tupakka pois, kun joku poltti tupakkaa – tai lisätä kuvaan teksti, että tupakointi on vaarallista”, Mehtonen muistelee. ”Ja jossain elokuvassa oli joku ruma sana, ehkä dick, joka piti leikata pois.”
Sensuuri ei ole ehdoton: aina neuvoja ei noudateta, Mehtonen toteaa.
