Esimerkiksi kirjat L’Africain du Groenland, Faire l’aventure ja Un Negrè à Paris kuvaavat Eurooppaa, eurooppalaisia ja matkustamista tavanoimaisesta poikkeavista näkökulmista.Ylhäältä lentokoneesta Pariisi näyttää hahmottomalta ja harmaalta. Ja metro, se vasta pelottava paikka onkin, sekava ja täynnä ihmisiä ja kaiken lisäksi kokonaan maan alla.
Siinä muutamia ranskankielisessä afroeurooppalaisessa kirjallisuudessa usein toistuvia kuvauksia tulijoiden ensivaikutelmista Euroopasta, kertoo akatemiatutkija Anna-Leena Toivanen Itä-Suomen yliopistosta.
”Meille on tyypillistä ajatella Pariisia valon kaupunkina, mutta Afrikasta tulleille se näyttäytyi toisin”, Toivanen kertoo.
”On suorastaan kliseistä kuinka samantyyppinen kuvasto juuri metrosta ja lentokoneella saapumisesta toistuu kirjoissa vuosikymmenestä toiseen.”
Kirjallisuuden tutkija Toivanen on kiinnostunut erityisesti liikkeen kuvauksista, siitä, millä ihmiset kirjoissa kulkevat, miten kulkemista kuvataan ja mitä se kertoo matkanteosta.
Aineistoa riittää: Eurooppaan pyrkiminen, tänne pääsy ja toisaalta paluu kotiin ovat afroeurooppalaisen kirjallisuuden tyypillistä kuvastoa.
”Ranskankielisessä kirjallisuudessa korostuu ennen muuta Pariisi. Tuntuu kuin kaikki kulkisi sen kautta. Esimerkiksi Lontoon merkitys ei englanninkielisessä kirjallisuudessa ole ollenkaan samaa luokkaa.”
Seikkailijoiden matkassa
Kun pohditaan siirtolaisuutta Afrikasta Eurooppaan, ajatellaan usein Välimerta ja pakolaisia. Kirjallisuus paljastaa kuitenkin, että kyse on paljon vanhemmasta ilmiöstä.
”Afrikkalaistaustaisia ihmisiä on ollut Euroopassa jo 1600–1700 -luvuilla ja mitä moninaisimmista syistä. Historiallisissa kirjoissa on tullut vastaan esimerkiksi George Bridgetower (1778–1860), barbadostaustainen viulisti, jonka isoisä oli ollut orja, mutta hän itse vapaa mies. Toisessa teoksessa kuvataan kongolaisen papin matkaa orjalaivan kyydissä Roomaan paavia tapamaan”, Toivanen sanoo.
Mediassa siirtolaiset näkyvät massana, mutta kirjoissa korostuu yksilöllinen kokemus. Moni kutsuu itseään seikkailijaksi ja kertoo tarinansa matkakirjassa. Esimerkiksi Tété-Michel Kpomassie kertoo 1981 julkaistussa L’Africain du Groenlandissa, kuinka hän lukee kotona Togossa kuvauksen Grönlannista ja päättää lähteä sinne. Matka kestää kahdeksan vuotta, mutta lopulta kirjoittaja ajelee koiravaljakolla luultavasti ensimmäisenä afrikkalaisena.
”Kpomassie myös paheksui kovasti inuiitteja, joiden hän koki juopottelevan liikaa. Nykykatsannosta kuvaus on aika epäkorrektia.”
Eli koulut käynyt afrikkalainen kirjailija on tullut Grönlantiin paheksumaan vähemmistöjä ja tutkimaan heidän elämäntapaansa. Maailma ei asetu selviin lokeroihin.
Opiskelijat tulivat eliitistä
Toisen maailmansodan jälkeisessä, 1950- ja 1960-lukujen afroeurooppalaisessa kirjallisuudessa korostuvat opiskelemaan tulleiden tarinat.
”Monet heistä ovat olleet oman maansa eliittiä. Opintojen jälkeen he saattoivat joko palata Afrikkaan tai jäädä tekemään uraa Eurooppaan. Nykyään koko joukko tuntuu unohtuvan julkisessa keskustelussa, jossa maahanmuuttajat ovat kouluttamatonta massaa.”
Mutta näkyypä pakkolaiskriisi jo kirjallisuudessakin. Kuvauksia merimatkoista julkaistaan kaiken aikaa lisää.
Toinen nouseva tyyppi ovat kuvaukset matkoista, joissa lähtijä ei koskaan pääse perille, vaan joutuu palaamaan tai pakkotyöhön orjuuden kaltaisiin oloihin
”Esimerkiksi martiniquelaistaustaisen Fabienne Kanorin romaanissa Faire l’aventure kuvataan päähenkilön matkaa Senegalista Kanariansaarille. Sitten ihan sivulauseissa mainitaan, että itse asiassa päähenkilö on yrittänyt eri reittejä Eurooppaan useita kertoja ennenkin, mutta joutunut aina käännytetyksi takaisin.”
Pariisin metron kuvauksissa tältä vuosituhannelta kerrotaan, miten paperittomat välttelevät tiettyjä asemia tarkastusten pelossa, etteivät vaan joudu käännytetyiksi.
Monissa kirjoissa on myös opettavaista sävyä Euroopan tylyydestä.
”Ettei tämä ollutkaan sellainen unelmien maa kuin ehkä kotona odotti.”
Twitter-kohun keskiöön
Vuosi sitten Toivanen joutui pienimuotoisen kohun silmään, kun Suomen akatemian rahoitus hänen tutkimushankkeelleen ”liikkumisen poetiikka ranskankielisessä afroeurooppalaisessa kirjallisuudessa” päätyi Twitterissä irvailtavaksi esimerkkinä turhana pidetystä tutkimuksesta.
Kohun keskellä ei naurattanut, mutta nyt Toivanen pystyy jo suhtautumaan asiaan huumorilla.
”Ei siinä ollut kyse tästä hankkeesta, vaan yleisestä halusta paheksua humanistista tutkimusta, jonka keskiössä on jotain epäilyttävää, kuten vaikka sukupuoli tai siirtolaisuus”, hän sanoo.
”Tai ehkä se oli sana poetiikka, joka jotenkin provosoi. Vaikka eiköhän kirjallisuuden tutkijana ole ihan perusteltua pohtia niitä keinoja, joilla kirjallisuus operoi.”
Kirjallisuuden raaka voima
Mutta miten Toivanen sitten perustelisi liikkeen poetiikan tutkimusta?
”Kirjallisuus ei synny tyhjiössä, vaan sen kautta suodattuu valtava määrä inhimillistä kokemusta”, Toivanen vastaa.
”Kirjallisuus on monella tapaa raa’an rehellistä: sen kautta pääsee kiinni ajatuksiin ja tuntemuksiin, joista ihmiset eivät kerro esimerkiksi haastatteluissa. Sen kautta pääsee kiinni siihen, millaista olisi olla joku muu ja ketä kohtaan voi tuntea empatiaa.”
Itse asiassa siirtolaisuus ei edes ole Toivasen tutkimuksen keskiössä.
”Minua kiinnostavat liike ja liikkuminen, se miten matkaa on tehty ja miten se koetaan.”
Tämä ei todellakaan ole turha lähestyminen, kuten vaikka Norsunluurannikolta kotoisin ollut Bernard Dadié kirjassaan Un Negrè à Paris kuvaa. Kyseessä on eräänlainen parodia kuvauksista, joissa eurooppalaiset lähtivät havainnoimaan ”villiä” Afrikkaa. Dadié puolestaan lähtee havainnoimaan Pariisia.
Kun hänen lentonsa pitäisi lähteä, se onkin täynnä eurooppalaisia virkamiehiä. Dadiélle tarjotaan laivaa.
”Mutta eihän se hänelle kelpaa. Lentokone on oleellinen osa Pariisi-kokemusta, tiesi Dadié jo 1950-luvulla.”
