Yangon Film School on kasvanut Myanmarin mukana ja Vikesin tuella. Palkittu leikkaaja Tuula Mehtonen piirtää vuosikymmenen perspektiivin koulun vaiheisiin.
He parkkeerasivat hienot autonsa hotellin pihalle, piilottivat rekisterinumeronsa sateenvarjoilla eikä heitä erottanut tulkeistamme kuin siitä, että he vastaantullessa painoivat katseensa alas. Oli vuosi 2008 ja minun ensimmäinen työpajani Yangonin elokuvakoulussa Myanmarissa.
Opetus tapahtui hotellissa, joka paljastui myös bordelliksi. Siellä opettajat ja oppilaat asuivat koko työpajan ajan. Tiiliskivenkovissa parivuoteissa oli lakanan alla muovisuoja. Kun siivosi gekkojen kakat kylpyammeen reunalta, pääsi kylmään suihkuun. Netti ei toiminut, torakkaperhe asui vaatekaapissa ja hotellipojat soittivat yöllä huoneisiin ”I love you” -puheluita. Alakerran aulan topatuissa nojatuoleissa ei kannattunut istua, jos ei halunnut takamuksiinsa kirpunpuremia.
Anottu lupa kurssin pitämiseen tuli vasta jälkikäteen, jos tuli, ja siksi yritimme antaa opiskelijoille mahdollisimman paljon mahdollisimman lyhyessä ajassa. Työskentelimme kuusi päivää viikossa ja muistan joinakin iltoina istuneeni tekstittämässä opiskelijan elokuvaa vielä kymmeneltä illalla.
Elettiin luonnonkatastrofi Nargisin jälkeisiä kuukausia, jolloin väkivaltaisesti tukahdetusta Sahrami-vallankumouksesta oli kulunut vuosi. Politiikkaa opiskelijoitten kanssa sai puhua vain hotellin katolla ja silloinkin piti varmistaa, ettei kukaan ollut nurkan takana kuuntelemassa. Jokaisessa sessiossa istui joku tekemässä muistiinpanoja, koska kukaan, jolta raportointia pyydettiin, ei uskaltanut siitä kieltäytyä. Opiskelijat pelkäsivät hirveästi mennä kuvaamaan Pansodan Roadille keskikaupungille.
Käärmeiden aika on ohi
Vaikka koululla ei ole vieläkään vakituista kokonaisrahoitusta, on se sinnitellyt pystyssä jo kaksitoista vuotta ja kasvattanut uuden elokuvantekijäsukupolven Myanmariin. Olen vetänyt koulussa elokuva-analyysin kursseja ja mentoroinut elokuvien leikkausta.
Teemme edelleenkin kuusipäiväistä työviikkoa ja pitkiä päiviä, mutta opiskelijoiden kanssa voi nyt keskustella missä tahansa ja miltei kaikkialla voi vapaasti kuvata. Koululla on vakituinen toimipaikka, jossa ei pääse enää tekemään tuttavuutta liskojen eikä käärmeiden kanssa. Sähkökatkoksetkaan eivät pysäytä työskentelyä, sillä talossa on toimiva agregaatti.
Tämänkertaisella toisen vuosikurssin dokumenttiharjoitukseen liittyvällä leikkauskurssilla leikattiin kahdeksan lyhytelokuvaa aiheesta ”Nainen ja rauhanprosessi Myanmarissa”. Vedin kurssin yhdessä elokuvaleikkaaja Leo Liesvirran kanssa. Rauhanneuvotteluja käydään nyt ensimmäistä kertaa niin, että eri etnisten ryhmien armeijoita ei vaadita laskemaan aseitaan ennen neuvottelupöytään astumista. Myös llittovaltiosta keskustellaan avoimesti. Aikaisemmin jopa liittovaltio-sanan lausuminen saattoi johtaa pidättämiseen. Tästä huolimatta taisteluita raportoidaan tapahtuvan joillakin alueilla jopa enemmän kuin aikaisemmin.
Selviytymistarinoita ja terapiaa
Opiskelijat ovat saaneet koottua kiinnostavia näkökulmia tuon virallisen oloisen otsikon alle. Yhdessä elokuvassa kolme Yangonilaistyttöä lähtee leikittämään lapsia maan sisäiselle pakolaisleirille Kachinin alueelle. Matka alkaa huolettomasti selfieitä räpsien, mutta tyhjentyneet kylät ja leiriläisten kokemukset saavat tytöt vakavoitumaan.
Toisessa elokuvassa nuori nainen kertoo, miltä tuntui kun isä liittyi vastarinta-armeijaan ja äiti ja kahdeksan lasta elivät jatkuvan vainon kohteena. Tyttö kouluttautui pakolaisleirillä ja opiskeli myöhemmin Thaimaassa opettajaksi. Nyt hän opettaa sodan jalkoihin jääneitä lapsia isänsä perustamassa koulussa.
Elokuvissa kuljetaan pakolaisleireiltä maamiinojen vaurioittamaan kyläyhteisöön, tutustutaan chin-naisen kautta traumaterapiaan ja maanalaisen opiskelija-armeijan rauhanneuvottelijaan sekä hänen viidakko-oloisuhteissa syntyneeseen, vammaiseen tyttäreensä. 83-vuotias NLD-aktivisti on puolueosastonsa puheenjohtaja ja pitää koko asuinalueensa ruodussa.
Yhteensä elokuvat antavat hyvän kaksituntisen katsauksen mutkikkaaseen rauhanprosessiin ja naisten työn merkitykseen ihmisten keskellä, tilastojen takana.
Teksti ja kuva: Tuula Mehtonen
Kirjoittaja on dokumenttielokuviin erikoistunut, palkittu elokuvaleikkaaja. joka on toiminut vierailevana opettajana Vikesin tukemassa Yangon Film Schoolissa lukuisia kertoja. Tänä vuonna Mehtonen työskenteli Yangonissa heinäkuusta syyskuuhun. Yangon Fim School perusettiin vuonna 2005. Vikes on tukenut koulun toimintaa alusta saakka.
