Välimeren ylitykseen on kuollut kymmenessä vuodessa vähintään 25 000 siirtolaista. Joskus uutisissa nähdään nimettömiä ruumiita. Heidän läheisilleen he eivät kuitenkaan yleensä ole kuolleita vaan kadonneita – ja usein epätietoisuus on suru-uutistakin pahempaa.
Emme tiedä paljonko heitä on, emme tiedä mistä he ovat tulleet, emme heidän tavoittelemaansa määränpäätä, emme heidän nimiään.
Monista tiedämme vain, että he ovat kuolleet, mutta kaikista emme sitäkään.
Ihmisiä katoaa matkalla Eurooppaan. Moni paperiton siirtolainen hukkuu huteran lautan haaksirikkoutuessa Välimereen tai paleltuu aalloilla hengiltä. Heidän ruumiitaan näytetään uutiskuvissa. Sitten ne siivotaan pois, nimettömiin hautoihin.
Toiset jäävät rikosten uhreiksi, heidät tapetaan, pakkotyöt vievät heidän henkensä tai he joutuvat onnettomuuksiin, esimerkiksi tukehtuvat hengiltä huonosti suunnitelluissa salakuljetuskonteissa. Sairaudet ja sairaskohtaukset vaativat joidenkin hengen. Jotkut nääntyvät nälkään tai janoon. Osa löytyy, osa ei.
Paperiton siirtolaisuus on suurin katoamisille altistava mekanismi maailmassa. Silti tietoa sen mittakaavasta on vain vähän. Kokonaiskuva joudutaan koostamaan paloista.
Kansainvälisen siirtolaisuusjärjestö IOM:n Missing Migrants Project listaa yli 26 000 tunnettua tapausta, joissa Eurooppaan pyrkivät tai Euroopassa liikkuneet siirtolaiset ovat kuolleet vuoden 2014 jälkeen. Afrikan sisäisiä siirtolaisia tiedetään kuolleen samana aikana vähintään 12 000. Heistä ainakin osa on ollut matkalla kohti Eurooppaa.
Luvut eivät kata kaikkia. Esimerkiksi haaksirikoista ei aina jää jälkiä. Yksin Libyan rannikolle tiedetään ajautuvan vuosittain satoja ruumiita, joita ei tarkemmin rekisteröidä tai tunnisteta.
Jokaista kaipaa joku
Kadonneita käsitellään mediassa usein lukuina. Jokaisella kadonneella on kuitenkin läheisiä, jotka joutuvat elämään epätietoisuudessa, muistuttaa Tampereen yliopiston professori Laura Huttunen.
”Kaikissa kulttuureissa ihmiset jaetaan eläviin ja kuolleisiin”, sosiaaliantropologi Huttunen kertoo.
”Ihmisen katoaminen on läheisille valtava taakka. Vaikka ajan myötä suurin osa tietenkin hyväksyy läheisen kuolleen, ei surutyötä voi kunnolla viedä loppuun ennen asian varmistumista.”
Kuoleman varmistumisella on usein myös juridisia merkityksiä. Kadonneen ihmisen vaimo ei ole leski eikä voi mennä uusiin naimisiin. Perinnönjaot voivat mutkistua, jos perillisissä on kadonneita, joiden kohtaloa ei tiedetä.
Huttunen on tehnyt aiemmin töitä Bosnian alueen kadonneiden kanssa. Jopa joukkohaudasta tunnistettu vainaja on tyypillisesti läheisille helpotus, hän tietää.
Huttusen vetämässä Governance And Grieving: Disappearing Migrants And Emergent Politics -hankkeessa on jututettu kadonneiden omaisia muun muassa Marokossa ja Espanjassa. Haastatteluissa ihmiset kertovat vuosia jatkuvasta epätietoisuudesta, surusta ja ahdistuksesta perheenjäsenen kadottua.
Moni lähtijöistä on ollut nuori ja lähtenyt salaa, sanomatta koskaan hyväisiä perheelleen. Niinpä ihmiset ovat ikään kuin vain kadonneet, vaikka arvauksia heidän kohtaloistaan riittää.
”Oikeastaan ainoa tapa, jolla ihmiset voivat kuulla kadonneen kohtalosta on, jos tällä on ollut joku selviytynyt silminnäkijä joka sitten kykenee ja viitsii kertoa kohtalosta omaisille.”
Perhe- ja ystäväverkostoissa tietoa kuolemista liikkuu aika paljon, mutta epävirallinen tieto ei välttämättä ole luotettavaa, eikä mahdollista juridista kuolleeksi julkistamista.
Tietojen keruu on hidasta
Laiton siirtolaisuus ja siihen liittyvät vaarat ovat suuren luokan ongelma, jolle ei on vaikea löytää helppoja ratkaisuja. Euroopan unioni on yrittänyt hillitä siirtolaisuutta maksamalla Pohjois-Afrikan valtioille siitä, että ne pysäyttäisivät siirtolaisten laivoja jo lähellä rannikkoa tai estäisivät niiden lähdön.
Siirtolaisten turvallisuuden kannalta tämä ei kuitenkaan auta paljoa. Moni katoaa esimerkiksi Libyassa. Luultavimmin moni joutuu rikollisten uhriksi.
Vähintä mitä Europan unioni voisi tehdä, olisi kerätä löytyneiden vainajien tiedot yhteen paikkaan. Tämä ei ole ihan helppoa – paperittomilla siirtolaisilla ei määritelmällisesti ole papereita tai ne ovat väärennettyjä. Vainajista on usein mahdoton sanoa edes lähtömaata.
Tällä hetkellä EU on linjannut, että kaikista vainajista pitää tallentaa dna-näytteet. Niiden keruu hoidetaan kuitenkin jokaisessa maassa erikseen ja arkistoidaan mikä minnekin. Mitään tapaa yrittää tavoittaa vainajan omaisia ei ole.
Resurssien puute on ilmeistä. Esimeriksi Lampedusan saarella, jonne ajautuu haaksirikoista runsaasti vainajia, on kuolemansyyntutkijoiden määrä mitoitettu saaren oman väestön tarpeisiin.
Rekisteri antaisi toivoa
Toki keskitetty rekisterikään ei ratkaisisi kaikkea. Lähtömaissa ihmisten mahdollisuudet ottaa yhteyttä Eurooppalaisiin viranomaisiin ovat heikkoja ja yhteydenottoja arkaillaan – jos kadonnut olisikin yhä hengissä, voisiko yhteydenotosta seurata hänelle ongelmia, moni pohtii.
Paikalliset viranomaiset eivät läheskään aina auta. Lähteminen on saattanut olla jopa laitonta. Ei myöskään ole harvinaista, että viranomaiset tekevät yhteistyötä salakuljettajien kanssa ja haluavat suojella heitä.
Myöskään ihmisten mahdollisuudet antaa dna-näytteitään vertailtaviksi puhumattakaan lennosta tunnistamaan vainajaa ovat heikot. Hajallaan olevat dna-rekisterit ja sukulaistensa kohtaloa surevat vainajat eivät tavoita toisiaan.
Silti Huttunen pitäisi keskitetyn rekisterin kokoamista ensimmäisenä askeleena oikeaan suuntaan. Operaatio ei myöskään ole mahdoton. Esimerkiksi Jugoslavian hajoamissotien vainajista noin 80 prosenttia on tunnistettu.
Keskitetty rekisteri olisi myös tallennus tulevaisuuteen, jossa liikkuminen tai ainakin tiedon kulku Välimeren yli helpottuu. Vainajan tunnistaminen voi tuoda helpotusta, vaikka se tapahtuisi sukupolveakin myöhemmin.
”Euroopassa tunnistetaan ajoittain edelleen yllättäen löytyneitä toisen maalimansodan aikaisia vainajia.”
