Maassa oleskelevan ihmisen karkotus pakon uhalla on kovan luokan vallankäyttöä. Siihen nähden niitä on tutkittu vähän, ja mediassa näkyy vain pieni osa tapauksista.
Kun puhutaan ihmisten karkottamisesta Suomesta, mieleen nousevat poliisien valvomat palautuslennot, joilla kahlittuja ihmisiä kuljetetaan poliisien saattamina Afganistanin tai Irakin kaltaisille konfliktialueille. Tai kovan linjan rikolliset, jotka tuomion saatuaan passitetaan istumaan ne kotimaihinsa.
Historiasta mieleen voivat tulla Neuvostoliittoon palautetut loikkarit tai ne kahdeksan juutalaista pakolaista, jotka Suomi palautti Natsi-Saksaan.
Kyse kuitenkin paljon laajemmasta ja monisyisemmästä ilmiöstä, kertoo Siirtolaisuusinstituutin vastaava tutkija Miika Tervonen.
”Mediassa esiin nousevat karkotukset ja käännytykset ovat pääosin poikkeuksellisia. Valtaosa on arkisempia ja jää julkisuudelta piiloon. Tämä pätee niin nykypäivän maastapoistoihin kuin niiden historiaankin.”
Vaikka karkotusten syynä ovat usein jonkin sortin rikkomukset, antaa karkotetuista puhuminen rikollisina Tervosesta liian dramaattisen kuvan.
”Aika usein maastapoistot liittyvät oleskelulupien umpeutumiseen tai vaikkapa rakennusalan alihankintaketjuihin, puuttuviin työlupiin tai sosiaaliturvan hakemiseen”.
Esimerkiksi vuonna 2019 maasta karkotettiin 139 uzbekkia, jotka olivat tulleet töihin väärennetyillä tutkintotodistuksilla.
Viisituhatta päätöstä vuodessa
Suomesta poistetaan ihmisiä karkotuksilla ja käännytyksillä. Molemmat ovat rankkoja hallinnollisia toimia. Ensimmäisessä ihmisen oleskelulupa Suomessa kumotaan, toisessa käsketään lupaa vailla olevaa poistumaan maasta.
Kyse ei ole pienestä ilmiöstä. Esimerkiksi vuonna 2018 karkotus- tai käännytyspäätöksen sai Maahanmuuttoviraston antamien tietojen mukaan 5 795 henkilöä.
Maailmalla luvut ovat vielä hämmentävämpiä. Esimerkiksi Yhdysvaltojen on arvioitu karkottaneen vuoden 1882 jälkeen jopa 57 miljoonaa henkilöä – siis enemmän kuin maahanmuuttajien maana tunnettuun valtioon on samana aikana muuttanut ihmisiä.
Maasta poistamisia on kuitenkin tutkittu huomattavan vähän.
”Itse asiassa väitän, että kukaan ei tunne tarkkaan historiallista kokonaiskuvaa – paljonko ihmisiä Suomesta on käännytetty ja karkotettu ja millä perusteilla”, Tervonen sanoo.
Hän pyrkii luomaan tilanteeseen selvyyttä johtamassaan tutkimushankkeessa ”Kansakunnan portinvartijat: karkotukset Suomen monitasoisilla rajoilla kylmästä sodasta eurooppalaistumiseen”. Viisivuotinen hanke pyrkii selvittämään Suomen karkotuspolitiikkaa vuosina 1970-luvulta nykypäivään. Vasta käynnistymässä oleva hanke jatkuu vuoteen 2026.
Karkotukset ovat viranomaispäätöksiä, joista luulisi jäävän kosolti dokumentaatiota. Tervosen mukaan näin ei kuitenkaan aina ole.
”Esimerkiksi ennen vuotta 1983 ulkomaan kansalaisilla ei ollut valitusoikeutta Suomen viranomaisten tekemiin päätöksiin. Näin karkotuksia ei voitu viedä esimerkiksi oikeuteen, eikä prosesseista syntynyt välttämättä juurikaan dokumentaatiota.”
Määrä kasvuun 1990-luvulla
Karkotusten historian kokonaiskuvaa ollaan vasta piirtämässä. Tarkkoja lukuja menneestä ei vielä ole olemassa. Silti tiedetään, että määrät olivat nykypäivään verrattuina pitkään pieniä.
Matti Välimäen kokoamien tietojen mukaan ennen 1980-luvun loppua rajoilta käännytettiin vuosittain joitakin satoja henkilöitä, mutta varsinaisia karkotuksia tehtiin alle sata vuosittain. Nopea hyppäys tapahtui 1990-luvun alussa, jolloin määrä nousi tuhansiin.
Vuoden 2015 vastaanottokriisin myötä luvut kasvoivat nopeasti, ja huippuvuonna 2016 tehtiin maahanmuuttoviraston mukaan 15 758 karkotus- ja käännytyspäätöstä. Päätöksiä tehdään edelleen vuosittain tuhansia. Päätös ei kuitenkaan läheskään aina johda sen toteuttamiseen. Täytäntöön on vuosittain pantu noin 2000–2500 maastapoistoa, minkä lisäksi joitakin satoja on poistunut vapaaehtoisen paluun järjestelmän kautta.
Mitä lopuille sitten tapahtuu?
”Tässäkin tilanne on todella heterogeeninen, jokainen tapaus on erilainen”, Tervonen vastaa.
Monien kohdalla maastapoistoa ei ole mahdollista toteuttaa, koska kohdemaassa on käynnissä kriisi, tai sen viranomaiset eivät hyväksy palautusta. Osa puolestaan välttää karkotuksen mentyään esimerkiksi naimisiin tai saatuaan oleskeluluvan työ- tai opiskelupaikan kautta. Jotkut myös katoavat viranomaisten näköpiiristä.
”Päätökset ovat salaisia, joten tilastojen taakse ei ole ihan helppo päästä.”
Ulkopolitiikan pelinappuloita
Karkotusten tutkiminen tarkoittaa katseen kääntämistä asioihin, jotka eivät aina sovi usein ihmisoikeuksien mallimaana hahmotetun Suomen imagoon.
Ennen itsenäistymistä Suomessa oli nykypäivän näkökulmasta hämmentäviä lakeja, jotka kielsivät esimerkiksi juutalaisten tai ulkomaisten romanien tulon maahan. Myös varattomuus ja irtolaisuus olivat yleisiä karkotusperusteita.
Toisaalta myös suomalaisia karkotettiin vielä 1900-luvulla runsaasti takaisin kotimaahansa erityisesti Ruotsista ja Tanskasta.
Joskus ihmisoikeudet joutuivat ulkopolitiikan pelinappuloiksi. Suomeen saapui vuosina 1945–1981 yhteensä 153 neuvostoliitolaista ”loikkaria”, eli nykytermein turvapaikanhakijaa. 114 heistä palautettiin Neuvostoliittoon. Vain 36 sai joko oleskeluluvan tai luvan jatkaa matkaansa Suomesta eteenpäin.
Tervonen näkee ulkopolitiikan ja karkotusten yhteydessä yhtymäkohdan myös nykyhetkeen.
”Nythän Ruotsi vaikuttaa ainakin keskustelleen Turkin kanssa Turkin terroristeina pitämien kurdien karkotuksista osana Naton jäsenyysneuvotteluja. Saa nähdä, ulottuuko sama keskustelu vielä Suomeenkin ja tuleeko karkotuksista pahimmassa tapauksessa taas alisteisia ulkosuhteille.”
