Varainhankintakampanjat vahvistavat stereotypioita kehitysmaista, todettiin Interpedian Kenen äänellä -seminaarissa. Afrikkalaiset esitetään edelleen usein kohteina ja uhreina, mikä lisää jopa rasismia.
Pahimmillaan varainhankinta syyllistyy yksinkertaistavaan ”köyhyyspornoon”. Kuva: Judith E. Bell / CC BY-SA 2.0Kun kehitysyhteistyön määrärahoja vuonna 2016 supistettiin, järjestöjen kehitysyhteistyö ja -viestintä kärsivät. Lahjoituksista ja lahjoittajista on pienessä maassa kova kilpa ja sitä jopa keskitetään viestintä- ja mainostoimistoille. Kampanjoita tukemaan teetetään tai valitaan usein tunteisiin vetoavat kuvat.
Näin kehitysviestintä yrittää ”myydä” kehitysyhteistyötä suomalaisille. Pahimmillaan se päätyy vahvistamaan aiempia käsityksiä kehittyvistä maista. Näin sanoo Martta Kaskinen Helsingin yliopistosta.
Hän teki pro gradu -työnsä Helsingin yliopiston kehitysmaatutkimuksen laitokselle. Siinä hän tarkasteli kolmen eri järjestön (Planin, Naisten pankin ja Solidaarisuuden) samanaikaisia varainkeruukampanjoita.
Yhdestä sai sen käsityksen, että 12-vuotiaiden tyttöjen raskaus on yleistä Sambiassa. Toisessa annettiin se kuva, että kehitysmaiden naiset ovat avuttomia, mutta onnellisia, kun saavat suomalaisen kävelykampanjan avulla yksinkertaisen ammatin.
”Miksi pitäisi tyytyä yksinkertaiseen ammattiin?”, Kaskinen kysyy.
Kolmas, silpomisen vastainen kampanja, tukee Kaskisen mukaan epäsuorasti silpomista, sillä se levittää uhrikuvia eikä ratkaise ongelmaa.
”Todellisuudet, lauseet ja kuvat ’heistä siellä’ oli valittu täällä. Kampanjan ääni on järjestön ääni ja sitaatit on valikoitu tukemaan tiettyä uhri–auttaja-narratiivia”, Kaskinen sanoo.
Hän muistuttaa, että eettisen kehitysviestinnän tulisi lisätä tietoa eikä kasvattaa kuilua kahden maailman välillä.
Suomalaisten tiedot yhä huonommat
Tietoisuus kehityskysymyksistä onkin laskussa. Kolme neljästä esimerkiksi luulee, että äärimmäinen köyhyys on noussut vuoden 1990 jälkeen. Naisten asemakin nähdään huonompana kuin se on. Ja moni luulee, että harva kehitysmaiden tyttö pääsee peruskouluun, kun yli 95 prosenttia pääsee.
”Kehitysyhteistyöllä pyritään parantamaan oloja. Jos tavoite toteutuu, mutta suuri yleisö ei siitä tiedä, niin voidaan kysyä, mitä kehitysviestinnässä on tapahtunut”, Kaskinen sanoo.
”Markkinalogiikan mukaan järjestöt kertovat, mitä lahjoittajat haluavat kuulla. Yksipuoliset tarinat tarvitsevista ihmisistä etelässä syöpyvät todellisuudeksi. Ennakkoluulojen haastaminen on vaikeaa eikä tuota rahaa.”
Kaskinen vaatii, että on opittava kuulemaan myös ”muita tarinoita” ja monisyistä elämää etelästä. Olisi parempi näyttää paikallisyhteisöjen aktiivista toimintaa.
Aktiivisen toimijan kaltainen Etelä puuttuu kehitysviestintäkuvastosta. Uhrikuvastoa esitetään yhä, sillä sen kuvitellaan vetoavan paremmin lahjoittajien tunteisiin.
”Mutta onko eettistä perustella kehitysyhteistyötä tunteisiin vetoamalla?” kysyy Kaskinen.
”Apuun keskittyvä viestintä lisää rasismia”
Elokuvantekijä ja kirjailija Elina Hirvonen pohtii Kaskisen tapaan sitä, miten meille näytetään etelää. Hän sanoo, että eurooppalaiset käyttävät helposti ”valkoista katsetta”.
Valkoinen katse alistaa Euroopan ulkopuoliset värilliset kulttuurit holhoavan katseen alle. Katseesta puuttuu syvällisyyttä, Hirvonen sanoo. Mediakuvaston ja raportoinnin monipuolistaminen auttaisivat Hirvosen mukaan kehitysyhteistyöjärjestöjä nostamaan viestintänsä painoarvoa. Viestinnässä tulisi muistaa avunannon sijaan toimijuus, yhteistyö ja globaali tasa-arvo.
Hirvosen afrikkalaiset ystävätkin ovat kritisoineet suomalaisen kehitysyhteistyöviestinnän kuvia. Musta lapsi esitetään tavalla, jolla valkoista lasta ei esitettäisi.
”Miksi afrikkalaiset esitetään kohteina tai uhreina eikä asiantuntijoina?” kysyy Hirvonen.
Globaalissa etelässä käydään hänen mukaansa keskustelua, joka on nyt rantautunut tänne. Hirvonen nostaa esimerkiksi afrikkalaisen valokuvaajan The African Hobo -Instagram-tilin. Tämä kuvaa ihmiset toimijoina, kokonaisina ihmisinä, ei uhreina.
”Todellinen työ muuttaa maailmaa yhdessä eikä välitä apua kurjille avun tarvitsijoille. Sellainen vain lisää rasismia”, Hirvonen sanoo.
Viestintä ei saa vahingoittaa
Hirvonen ja Kaskinen puhuivat Interpedian järjestämässä Kenen äänellä -seminaarissa Tampereen yliopistossa 22. maaliskuuta. Kenen äänellä -hanke pohtii, kuuluuko kehitysmaatoimijoiden ääni ja miten haavoittuvassa asemassa olevien lasten tarina kerrotaan.
Seminaarissa todettiin, että joissain mediataloissa on jo ohjeet haavoittuvassa asemassa olevien henkilöiden kohtaamiseen ja haastatteluun.
Mediajulkisuuden kannalta haavoittuvassa asemassa on useita ryhmiä: lapset, vanhukset, vammaiset ja eri vähemmistöt. Heikossa asemassa ovat myös sairaat kuten hiv- tai ebolapotilaat, kuolleiden omaiset, onnettomuuksien ja rikosten uhrit. Heidän joukkoaan laajentavat myös oikeuksistaan tai yksilön suojasta tietämättömät yksilöt ja ryhmät. Myös huostassa olevat ja lastenkotien lapset sekä alaikäiset rikoksentekijöinä kaipaavat eritystä suojelua mediassa.
Jokainen tapaus tulee punnita erikseen. Jutunteko ei saa vahingoittaa haavoittuvaa haastateltavaa, eikä hän saa joutua tämän takia vahingon tai väkivallan uhan alle tai pelottelun tai syrjinnän kohteeksi. Toisaalta kaikilla on yhtäläinen oikeus tulla kuulluksi ja tietää, että on tekemisissä median kanssa.
Interpedian tiedottaja Marja Utela totesi, että suojelun, tasa-arvoisuuden ja stereotypioiden tarkistamisen lisäksi kuvat ja faktantarkistus sekä vaihtoehtoiset esittämistavat on näistä ryhmistä kerrottaessa harkittava tarkkaan.
”Toimittajien olisi myös hyvä asettua sen henkilön tai ryhmän asemaan, josta on kyse”, Utela sanoi.
Teksti: Eeva Simola
Eeva Simola on vapaa toimittaja, joka on toimittajana mukana Kenen äänellä -hankkeessa.
