Pohjoismaisella hyvinvointivaltiolla on ongelmia tunnistaa ongelmia omissa marginaaleissaan, sanoo sosiologi Jasmine Kelekay.
Kyllä muualla, mutta ei täällä meillä.
Kuulostaako tutulta? Sama väite toistuu, kun puhutaan ympäristöongelmista, kunniaväkivallasta tai sosiaalisista ongelmista, kuten päihteistä tai kodittomuudesta. Ja rasismista.
Tätä usein esiintyvää uskomusta ja väitettä, uskoa pohjoismaiseen erikoislaatuisuuteen, tutkii sosiologi Jasmine Kelekay Kalifornian yliopistosta Berkeleystä. Hän tuntee pohjoismaiset yhteiskunnat, ja haluaa ymmärtää millä tavoin rasismi on osa Pohjoismaista yhteiskunnallista järjestystä.
Kotiinpaluu uusin silmin
Kelekay on lähtöisin Itä-Helsingistä ja monimuotoisista taustoista. Hänen äitinsä on suomenruotsalainen, isänsä Etiopiasta.
Hän tutkii rodullistamista ja afropohjoismaisia yhteisöjä erityisesti Suomessa ja Ruotsissa. Hänen väitöskirjansa Kaliforniassa käsitteli alueisiin ja rodullistamiseen liittyvää hallintaa Ruotsissa afroruotsalaisten aktivistien silmin.
”Tutkin Pohjoismaita, vaikka lähdin alun perin Yhdysvaltoihin opiskelemaan, koska halusin pois täältä”, Kelekay naurahtaa.
Mieli muuttui, koska opintojen edetessä Kelekay koki saaneensa uuden kielen, jolla käsitellä omaa aiempaa elämäänsä. Näille työkaluille tuntui olevan käyttöä juuri Pohjoismaissa. Hänen huolellisesti opiskelemansa rodullistamisen ja kontrollin historia tuntui olevan 2010-luvulla toistumassa Euroopassa ilman, että siitä keskusteltiin kyllin kriittisesti.
”Suomessa asuessani saatoin sanoa, että minulle on käynyt tällaista, olen kokenut rasismia. Vasta Yhdysvalloissa sain sanat asian käsittelyyn, ja tuntui, että minun tulee käyttää näitä työkaluja siellä, missä juuri minä voin niitä käyttää. Se on moraalinen kysymys”, Kelekay kuvaa.
Kelekay sanoo etsineensä nuoruudessaan kirjoista tukea omille kokemuksilleen, mutta kirjoja ei vain löytynyt. Niitä oli olemassa, mutta ei Suomeksi, eikä tuolloin netti tarjonnut vielä tukea.
”Kielessä on paljon valtaa. Moni Ruotsissa haastattelemani aktivisti sanoo, että Malcolm X:n omaelämäkerran ruotsintaminen antoi heidän kokemukselleen äänen omalla kielellä, ja sillä oli suuri merkitys”, Kelekay sanoo.
Kovenevat puheet
Ruotsissa ja Suomessa alettiin 2000-luvulla politiikassa puhua ”muualta tulevien uhasta”, kovennettiin kielenkäyttöä ja luotiin viholliskuvia nationalistiselta pohjalta. Samaan aikaan tunnuttiin ajattelevan, ettei Pohjoismaissa mitenkään voitaisi sortua samanlaiseen politiikkaan kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa, koska täällä oli toisin.
Ei täällä. Täällä on tasa-arvo ja pohjoismainen hyvinvointivaltio.
”Pohjoismaissa ajatellaan usein, että asioita, joita sattuu muualla ei voisi sattua täällä. Ja kun sanon Yhdysvalloissa tutkivani rasismia ja rodullistamista Pohjoismaissa, joudun aina perustelemaan, että sielläkin on sellaista”, Kelekay sanoo.
Tämä omaan erikoislaatuisuuteen uskominen, pohjoismainen ekseptionalismi, on haitallista keskustelulle rasismista, samoin kuin muista sosiaalisista ongelmista. Ongelmia ei tahdota nähdä, ja niitä saatetaan hyvääkin tarkoittaen selitellä parhain päin.
”Tai sitten tästä erikoislaatuisuudesta tehdään ase. Ajatellaan, että muista taustoista tulevat tai eri näköiset uhkaavat aiempaa väitettyä yhtenäisyyttä, vaikka pohjoismaiset yhteiskunnat eivät ole koskaan olleetkaan homogeenisia”, Kelekay sanoo.
Jasmin Kelekay
Paikkojen politiikkaa
”Kun vierailen Suomessa jenkkiyliopiston tutkijana, minuun suhtaudutaan eri tavoin kuin silloin, kun sanon olevani kotoisin Itä-Helsingistä”, Kelekay sanoo.
Nyttemmin keskustelu monimuotoisuudesta on rikastunut. Suomen kielessä on uusia sanoja – työkaluja, joita aktivistit ovat tuoneet keskusteluun. Silti esimerkiksi suomalaisuudesta puhutaan valkoisuutta ja valtaväestöä mukaillen. Kelekaytakin voidaan sanoa ”ensimmäisen polven suomalaisen” sijaan ”toisen polven maahanmuuttajaksi”, koska hänen isänsä on Afrikasta.
Hän kirjoitti viime vuonna artikkelin Itä-Helsingin paikan politiikasta ja afrosuomalaisesta rapista artikkelikirjaan Finnishness, whiteness and coloniality.
Artikkelissaan hän käsittelee sitä, kuinka esimerkiksi Seksikäs Suklaan ja Prinssi Jusufin rapissa on purettu ja karnevalisoitu julkisen keskustelun käsityksiä ja ennakkoluuloja Itä-Helsingistä ja sen asukkaista. Sellaisia, joita toistellaan usein mediassa, kun ihmetellään Itä-Helsingin eksoottisuutta tai oletetaan sosiaalisten ongelmien johtuvan vain asukkaiden taustoista.
”Mutta ei rapin tarkoitus ole ollut osallistua julkiseen keskusteluun sen ehdoilla. Lyriikoissa on käytetty slangia, stereotypioita ja alueen asukkaiden sisäpiirikieltä. Se on musiikkia meille”, Kelekay sanoo.
Tuon kielen Kelekay tuntee, ja hän tuntee myös ennakkoluulot. Häneltä saatetaan kysyä, mistä hän on kotoisin, koska suomeksi hänen puheessaan kuuluu kevyt aksentti.
”Sitten sanon, että olen ihan Helsingistä, mutta äidinkieleni on ruotsi.”
Rasismia Pohjolassa
Kelekay muistuttaa, että keskustelu rasismista on muuttunut. Ennen sana merkitsi natseja ja skinheadeja, yksilöiden suoraa vihaa ja ennakkoluuloa rodullistettuja kohtaan.
Nykyisin keskustellaan laajemmin jo rakenteista, kieleen, kulttuuriin ja yhteiskunnallisiin instituutioihin pesiytyneestä epätasa-arvosta ja syrjinnästä. Tässäkin on Kelekayn mukaan ongelmia.
”Rakenteellisesta rasismista puhuttaessa unohtuu helposti se, että rasismia ei koeta samalla tapaa. Rakenteet ovat erilaisia eri ihmisille. Suomessa romanien kohtaama rasismi on erilaista kuin saamelaisten, muslimien tai afrosuomalaisten.”
Kelekayn mukaan rasismikeskustelu vaatii myös historian ja siitä kärsivien ihmisten huomioimista – ja sen, millä tavoin rasismia koetaan juuri täällä.
”Sanon usein, että Suomessa ja Ruotsissa ei ole rasismia hyvinvointivaltiosta huolimatta, vaan sen kautta. Jos keskitytään vain integraatioon ja siihen, että siivotaan kielestä ja instituutioista maininnat etnisyyksistä ja muista ihmisten eroista, syrjintä voi jäädä elämään piilossa.”
