Avaa näköisartikkeli

4. MILLAISTA TUKEA SUOMESSA TÄLLÄ HETKELLÄ TARJOTAAN?
4.1. Tukea yksittäisiltä henkilöiltä
4.2. Pyrkimystä systemaattisuuteen
4.3. Tuki journalistisen työn jatkamiseen ollut sirpaleista ja lyhytjänteistä
4.4. Tuen tavoittavuuden haasteet

5. SUOMESSA MAANPAOSSA ELÄVIEN TOIMITTAJIEN KOKEMUKSIA TUEN TARPEESTA
5.1. ”En voi koskaan kilpailla niiden kanssa, joiden äidinkieli on suomi”
5.2. ”Kun saavut Suomeen, astut pimeään huoneeseen, jossa ei voi puhua”
5.3. ”Suomi ohjaa meitä matalapalkka-aloille”
5.4. Harjoittelut ja vapaaehtoistyöt yhteisömedioissa vievät eteenpäin
5.5. Turvallisuushuolet seuraavat toisinaan uuteen maahan
5.6. Henkilökohtaisen tuen tarve kietoutuu ammatillisen tuen tarpeeseen

6. ESIMERKKI MUUALTA: LATVIA
6.1. Venäläiset maanpakoon lähteneet toimittajat
6.2. Latvian ”pöhinä”
6.3. Venäläiset maanpakoon lähteneet toimittajat Suomessa

7. SUOSITUKSET

Esipuhe

Suomen välinpitämättömyys auttaa vaientamaan tänne paenneita toimittajia

Kuvittele olevasi riippumaton venäläinen toimittaja Pietarissa: Kerrot tekemissäsi jutuissa mitä maassa tapahtuu, miten vaalit eivät ole rehellisiä ja korruptio rehottaa. Eräänä päivänä vankilan uhka käy liian suureksi. Päätät paeta. Ensimmäiseksi pitäisi päättää, minne?

Suomi on lähellä, mutta ei kovin houkutteleva. Hätäviisumia ei voi saada, vaikka olisi todellinen uhka. Latviassa olisi vilkas maanpakolaistoimittajien yhteisö, ja etelämpääkin löytyisi enemmän tukea. Suomi ei ole houkutteleva, ja harva tänne on päätynytkin.

Jos päädyt kuitenkin Suomeen, törmäät moniin vaikeuksiin. Kielitaito on välttämätön edellytys työnteolle. Samanhenkisten yhteisöä ei ole. Vain muutama pystyy tekemään työtä toimittajana ja elättämään itsensä journalistina.

Turvan tarjoaminen ilman työn mahdollisuutta johtaa käytännössä siihen, että Suomeen tullut toimittaja on turvassa, mutta ei pysty enää harjoittamaan ammattiaan. Jos hänet on yritetty vaientaa, siinä on onnistuttu.

Käsissäsi on selvitys maanpakoon lähteneistä toimittajista Suomessa.

Tämä selvitys kartoittaa ensimmäistä kertaa Suomessa asuvien maanpakolaistoimittajien asemaa. Selvityksen on tehnyt valtiotieteiden tohtori [HA1.1]Hinni Aarninsalo keväällä 2026. Selvityksen on tilannut kahdeksan suomalaista sananvapausjärjestöä. Jokes-säätiön rahoittaman selvityksen tarkoituksena on ollut saada yleiskuva maanpakolaistoimittajista Suomessa, heidän lukumäärästään, kokemuksistaan ja mahdollisuuksista työskentelyyn. Aarninsalo teki työnsä riippumattomana tutkijana, myös riippumattomana tilaajista. Selvityksen suositukset ja johtopäätökset ovat Aarninsalon.

Kimmokkeena oli syksyllä 2025 julkaistu International Media Freedom Support -tutkimus. Se vertaili 30 maata sen perusteella, miten hyvin ne tukevat sananvapautta rajojensa ulkopuolella.

Vaikka Suomen sisällä sananvapaus on ollut maailman huippua, Suomi ei tue sananvapautta muualla. Pieni Latvia on maailman kärkeä, vauras Suomi selvityksen häntäpäässä.

Aarninsalo nostaa selvityksessä esiin lukuisia keinoja maanpakolaistoimittajien tilanteen parantamiseksi. Näistä keskeisiä ovat hätäviisumi, yhteisömedioiden parempi kohtelu ja työllistämismahdollisuuksien parantaminen.

Hätäviisumilla tarkoitetaan järjestelmää, jossa pulaan joutunut toimittaja voisi perheensä kanssa saada nopeasti pääsyn ulos ongelmallisesta tilanteesta. Tällaisia on käytössä muissa maissa, mutta ei Suomessa.

Yhteisömediat ovat UNESCO:nkin suosittelema tapa lisätä moniäänisyyttä. Niissä maanpakolaistoimittajat voivat työskennellä samasta maasta peräisin olevien toimittajien kanssa ja tehdä työtä. Yhteisömediat tarvitsisivat tukea, tiloja ja teknologiaa.

Työskentelymahdollisuuksien parantaminen nousee tärkeänä monien tänne tulleiden toiveissa. Tukien sijaan he haluavat olla osa yhteisöä ja tehdä toimittajan töitä, saada siitä palkkaa. Tämä vaatisi asennemuutosta myös mediataloilta. Avoimempi suhtautuminen yhteistyöprojekteihin ja harjoitteluiden mahdollistaminen auttaisivat tänne tulleita.

Tänne maanpakolaisiksi tulevat toimittajat tarvitsevat luonnollisesti turvallisen paikan[HA2.1] elää, siihen auttaa hätäviisumi.

Sen jälkeen he tarvitsevat mahdollisuuden työskennellä, tehdä journalismia joko Suomessa asuville maanmiehilleen, kotimaansa yleisöille tai suomalaiselle yleisölle. Yhteisömediat ja suomalaisten mediayhtiöiden suopeus auttaisivat siihen.

Sananvapaus syntyy siitä, että sitä käytetään – annetaan käyttää, tuetaan käyttämään. Suomi on sananvapauden hyväosainen, ja siitä syntyy velvollisuus tukea sanavapautta niissä maissa missä se on ahtaalla.

Sananvapaus ja demokratia kulkevat käsikädessä. Tukemalla sananvapautta ulkomailla Suomi tukee myös demokratiaa. Autoritääristen, epädemokraattisten voimien vahvistuminen ei ole vääjäämätöntä. Sitä vastaan voi toimia, tässä selvityksessä kerrotuin keinoin.

Kotimaansa vallanpitäjistä riippumattomien maanpakolaistoimittajien tukeminen – etenkin lähialueilta tulevien – on myös investointi kansalliseen turvallisuuteen. Tukemalla venäläisiä riippumattomia toimittajia vastustetaan osaltaan Venäjän propagandan leviämistä.

Helsingissä 3.5.2026

Esa Mäkinen
Kristiina Markkanen
Salla Nazarenko
Kaijaleena Runsten

Tämän selvityksen rahoitti Journalistisen kulttuurin edistämissäätiö JOKES [HA3.1]ja selvityksen [HA4.1]ovat tilanneet seuraavat järjestöt:

International Press Instituten Suomen-osasto
Toimittajat Ilman Rajoja Suomi ry
Viestintä ja kehitys -säätiö Vikes
Suomen Journalistiliitto
Medialiitto
Helsingin Sanomain Säätiö
Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta
Suomen Pen

1. JOHDANTO

1.1. Selvityksen tausta ja tavoitteet

Maanpaossa tehtyä journalismia on kuvattu viime aikoina usein ”uudeksi normaaliksi” (Schläpfer & Parkyn, 2024). Maanpakoon lähteneet journalistit tai maanpaossa tehty journalismi eivät itsessään ole uutta. Ilmiö on kuitenkin kasvanut – Euroopassa osin Venäjän hyökkäyssodan myötä (Rodina & Dovbysh, 2025: 1; Badr, 2025). Toimittajat ilman rajoja -järjestön mukaan vuonna 2025 tapettiin vähintään 67 journalistia ympäri maailmaa. Yli 500 toimittajaa istuu tällä hetkellä vankilassa yli 40 maassa. Tietyt maat korostuvat näissä tilastoissa: Israelin asevoimat tappoi Gazassa lähes puolet vuonna 2025 kuolleista toimittajista. Kiinan vankiloissa istuu noin viidennes kaikista tiedetyistä vangituista toimittajista. (RSF, 2025.) Nyt maanpaossa tehtyä mediaa tukevissa eurooppalaisissa järjestöissä pohditaan, tuetaanko seuraavaksi yhdysvaltalaista maanpaossa tehtyä journalismia.

Viimeisen noin kymmenen vuoden aikana kansainväliset media-alan tutkijat ja järjestöt ovat alkaneet uudella tavalla kiinnittää huomiota maanpaossa tehtyyn journalismiin ja kotimaistaan pakeneviin toimittajiin. Nyt myös keskeiset sanan- ja medianvapauden toimijat Suomessa ovat halunneet selvittää, kuinka paljon maassamme elää maanpaossa eläviä toimittajia, minkälaista tukea he tarvitsevat ja miten heidän tukemistaan tulisi tulevaisuudessa kehittää. Tämä selvitys paneutuu näihin kysymyksiin.

Kimmoke selvityksen tekemiseen oli vuonna 2025 julkaistu ensimmäinen Kansainvälisen mediatuen indeksi (Index on International Media Freedom Support IMFS), (Scott, Bunce, Maguire, Myers, 2025). Indeksi asettaa valtioita paremmuusjärjestykseen sen perusteella, kuinka paljon ne tukevat medianvapautta ulkopolitiikassaan. Suomi sijoittui 30 maan joukossa sijalle 19, kaikkien Baltian maiden ja lähes kaikkien pohjoismaiden taakse. Vain Islanti jakoi saman sijan Suomen kanssa.

Kansainvälisen tuen indeksi tarkastelee kolmea eri osa-aluetta: 1) diplomaattiset keinot; 2) kehitysyhteistyövarojen käyttö medianvapautta tukeviin ohjelmiin; 3) maanpakoon lähteneiden toimittajien turvallisuuden tukeminen suojelun ja tukiohjelmien kautta. Kolmannesta osa-alueesta Suomi sai nolla pistettä. Kaikista indeksin kolmesta osa-alueesta juuri kolmas on konkreettisin ja keskeisin tuen muoto vaarassa oleville journalisteille. (Scott ym. 2025.)

Indeksin tulos on silmiinpistävässä ristiriidassa sen kanssa, että Suomi on systemaattisesti sijoittunut kärkijoukkoon kotimaista medianvapautta mittaavassa Toimittajat ilman rajoja -järjestön vuosittaisessa World Press Freedom Indeksissä (RSF, 2025) Laaja suomalaista mediaa ja lehdistönvapaustyötä edustava joukko kirjoitti vetoomuksessaan tasavallan presidentti Alexander Stubbille syyskuussa 2025, että Suomen asema medianvapauden kärkimaiden joukossa ”tuo Suomelle erityisen vastuun” myös kansainvälisesti. Allekirjoittaneet vetosivat presidentti Stubbiin, jotta hän vaatisi kansainvälisissä yhteyksissä toimittajien tappamisen ja siitä rankaisemattomuuden lopettamista Gazassa sekä kansainvälisen median pääsyä alueelle. Lisäksi presidenttiä vedottiin pitämään vapaan tiedonvälityksen puolustaminen johdonmukaisesti Suomen ulkopolitiikan arvopohjaisena kulmakivenä (Suomen Journalistiliitto, 2025). Stubb (2026) mainitsi asian pian vetoomuksen jälkeen pitämässään puheessa YK:n yleiskokouksessa.

Monet tähän selvitykseen haastatellut media-alan toimijat pitävät häpeällisenä nykyistä ristiriitaa kotimaisen medianvapauden ja kansainvälisen tuen vähyyden välillä. Suomen Journalistiliiton kansainvälisten asioiden asiantuntija Salla Nazarenko (16.2.2026) kuvailee ristiriitaa näin:

”Suomi kehuu tällä sananvapauden kärkipositiollaan, mutta meillä ei ole humanitääristä viisumia, ihmisoikeuspuolustajien auttamisohjelmat ovat surkeita, eikä meillä ollenkaan nähdä tätä kysymystä maabrändiasiana. Suomessa ei muusta puhutakaan kuin valtion velasta, mutta millaisia resursseja nämä ihmiset olisivatkaan meille…Kyllä se on häpeällistä Suomelle. Suomi ei ollenkaan elä kuten opettaa. Kyllä tämä arvopohjainen realismi on enemmän kyynistä realismia.”

Myös tähän selvitykseen haastatellut media-alan tutkijat pitävät Suomen olematonta tukea maanpakoon lähteneille toimittajille huolestuttavana. ”Kyllähän tämä on todella surullinen tilanne. Suomella olisi niin paljon enemmän mahdollisuuksia auttaa maanpakoon lähteneitä toimittajia”, toteaa Helsingin yliopiston apurahatutkija Olga Dovbysh (3.3.2026), joka on tutkinut venäläistä maanpaossa tehtyä journalismia. Tampereen yliopistossa väitöskirjaa median moniäänisyydestä kirjoittava Reetta Nousiainen (22.1.2026) kuvaa osuvasti millä tolalla Suomen tuki maanpakoon lähteneille toimittajille on: ”Meiltä puuttuu käytännössä kaikki rakenteet, eihän meillä oikeastaan ole edes kieltä puhua tästä asiasta.”

Tähän selvitykseen haastateltiin 22 maanpakoon lähtenyttä toimittajaa. Valtaosa heistä on venäläisiä. On silmiinpistävää, että vaikka Suomella on Euroopan unionin pisin raja Venäjän kanssa, elää Suomessa arviolta vain joitain kymmeniä sieltä maanpakoon lähteneitä toimittajia. Baltian maissa ja Keski-Euroopassa sen sijaan sijaitsevat venäläisten maanpaossa elävien toimittajien keskittymät.

Riippumatta siitä, missä päin Eurooppaa maanpaossa elävät toimittajat asuvat, heidän tilanteensa on usein haastava. Maanpakoon lähteneitä toimittajia tarkastellaan eurooppalaisessa media-alan toimijoiden keskustelussa usein kahden erilaisen viitekehyksen kautta. Yhtäältä heidät nähdään romantisoidun linssin läpi, oman maansa demokratiakehityksen esitaistelijoina ja sananvapauden äänitorvina sekä tiedon tuojina autoritäärisistä yhteiskunnista. Toisaalta heidät nähdään eurooppalaisella mediakentillä usein media-alan ’toisina’, toimittajina, joiden journalistisia kykyjä epäillään, eikä osaamista arvosteta. Näiden kahden viitekehyksen välissä maanpaossa elävien toimittajien täytyy yrittää löytää uusista asuinmaistaan oma paikkansa, yleensä hyvin epävarmoissa, vaihtelevissa ja haavoittuvaisissa olosuhteissa.

Myös tähän selvitykseen haastatelluista maanpaossa elävistä toimittajista suurin osa elää hyvin epävarmassa ja haastavassa tilanteessa. Moni heistä kärsii mielenterveysongelmista: paniikkihäiriöistä, jatkuvista painajaisista, masennuksesta. Valtaosa on työttömänä ja tarrautuu muutamiin vapaaehtoisina tehtyihin tai ajoittaisiin freelance-töihin media-alalla. He uupuvat yrittäessään samalla kouluttautua kuljettajaksi tai lähihoitajaksi tai tehdessään siivoojan työtä. Yksi haastateltavista odottaa, milloin kunnan työllisyyspalveluiden virkailijan arvioima vuoden jonotusaika kotoutumiskoulutukseen päättyy. Osa tähän selvitykseen haastatelluista maanpakoon lähteneistä toimittajista kertoo, että heidän kokemuksensa Suomesta ei vastaa ennakko-odotuksia: he tiesivät Suomen olevan medianvapauden kärkimaa, mutta toimittajantyön jatkamiseen saatu tuki on ollut olematonta.

Maanpaossa elävät toimittajat kokevat uuteen maahan tullessaan yleensä, että vaikeuksien luonne muuttuu. Afganistanilainen, Yhdysvalloissa maanpaossa elävä toimittaja Faisal Karimi (2025) kirjoittaa Nieman Labin julkaisussa: ”Fyysinen vaara vaihtuu institutionaaliseen, taloudelliseen, oikeudelliseen ja psykologiseen epävarmuuteen.” Vuonna 2025 taloudellinen tuki maanpaossa toimivalle medialle väheni ympäri maailmaa, kun erityisesti Yhdysvallat leikkasi rajusti omaa kansainvälistä tukeaan. Samaan aikaan sota Euroopassa on vähentänyt eurooppalaisten valtioiden rahoitusta maidensa kansalaisjärjestöille. (JX Fund, 2025; Spuravs & Alexandersson, 2026.) Nämä muutokset ovat vaikuttaneet maanpaossa elävien journalistien ja median tilanteeseen Euroopassa. Karimi uskoo, että tämän hetken suurin uhka maanpaossa toimivalle medialle eivät ole autoritääriset valtiot, vaan uusissa asuinmaissa tapahtuva uupuminen sekä epävarmuus toimeentulosta ja tulevaisuudesta.

Tämä selvitys esittää väitteen: mikäli Suomi haluaa esiintyä medianvapauden kärkimaana, sen on silloin tuettava myös muualta tulevia, vaarassa olevia ja turvaa etsiviä toimittajia. Turvallisen maahantulon mahdollistavan viisumijärjestelmän lisäksi Suomen olisi tuettava maanpaossa elävien toimittajien journalistisen työn jatkumisen mahdollisuuksia. Tämä vaatii asennemuutosta myös suomalaisella mediakentällä.

1.2. Mikä on Medianvapauden kansainvälisen tuen indeksi (IMFS)

Mediavapauden kansainvälisen tuen indeksi asettaa valtioita paremmuusjärjestykseen sen perusteella, kuinka paljon ne tukevat median vapautta ulkopolitiikassaan (Scott ym, 2025, 3). The Index on International Media Freedom Support (IMFS) tarkastelee yhteensä 30 valtiota, mukaan luettuna Suomea, kolmella eri osa-alueella: 1) diplomaattiset keinot; 2) kehitysyhteistyövarojen käyttö medianvapautta tukeviin ohjelmiin; 3) maanpakoon lähteneiden toimittajien turvallisuuden tukeminen suojelun ja tukiohjelmien kautta. Suomi sijoittui indeksissä sijalle 19, vaikka on kotimaista medianvapautta tarkasteltaessa ollut perinteisesti kärkipäässä.

Indeksin tarkastelemat maat on valikoitu sen perusteella, että ne ovat kaikki jäseninä sekä Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö OECD:n kehitysapukomitea DAC:ssa (Development Assistance Commitee) että medianvapauden yhteistyöelimessä MFC (Media Freedom Coalition). Kaikki MFC:n jäsenet ovat allekirjoittaneet sitoumuksen, jossa jäsenmaat lupautuvat mm. “puhumaan julkisesti ja toimimaan yhdessä” median vapauden puolesta. OECD-DAC:n jäseninä kaikki 30 maata taas ovat sitoutuneet kehitysyhteistyön periaatteisiin, joista esimerkiksi yksi koskee median ja tiedonvälityksen tukemiseen suunnatun rahoituksen lisäämistä.

IMFS-indeksi tarkastelee ainoastaan sellaisia toimia, joita voidaan arvioida julkisesti saatavilla olevan aineiston perusteella. Tämän vuoksi indeksin ulkopuolelle jää useita tärkeitä kansainvälisen mediavapauden tuen osa-alueita. Tällaisia ovat esimerkiksi muilla kuin kehitysyhteistyövaroilla rahoitetut järjestösektorin toimet. Indeksi perustuu edellisen kalenterivuoden tietoihin, lukuun ottamatta virallista kehitysapua koskevia lukuja, jotka ovat raportointiviiveen takia kahden vuoden takaisia.
Indeksin taustalla on ”muutoksen teoria”. Se perustuu ajatukseen, jonka mukaan sääntöpohjaisessa järjestelmässä valtioiden asettaminen paremmuusjärjestykseen kannustaa maita toimimaan tulevaisuudessa paremmin. Yksi indeksin tekijöistä, professori Martin Scott (11.3.2026) brittiläisestä East Anglian yliopistosta on huolissaan, välittääkö kukaan tulevaisuudessa enää tällaisista indekseistä. ”Suurin huolemme on, että nyt kun sääntöpohjainen järjestelmä on uhattuna, tällaiset indeksit eivät enää toimi niin, että ne kannustaisivat maita lisäämään medianvapauden tukemista omien rajojensa ulkopuolella”.

Toisaalta Scott (11.3.2026) näkee, että tällainen indeksi näyttää ajan mittaan, mitkä maat edelleen haluavat tukea sääntöpohjaista järjestelmää. Hänen mielestään jo Suomen sanan- ja medianvapauden toimijoiden huoli indeksin tuloksesta ja halu selvittää asiaa tarkemmin kertoo, että Suomi kuuluu edelleen näiden maiden joukkoon.

Indeksi tarkastelee kolmea eri osa-aluetta, joista voi saada eri määrän pisteitä. Esimerkiksi diplomatian osa-alueella tietyistä erikseen määritellyistä johtotehtävistä voi saada 5 pistettä johtoroolia kohden. Kuitenkin esimerkiksi alueellisten järjestöjen tai tiettyihin aiheisiin suunnattujen järjestöjen johtajuus jää tämän kategorian ulkopuolelle. Vuoden 2025 indeksissä Suomi ei saanut tästä kategoriasta yhtään pistettä, mutta kipuaa viidellä pisteellä ylöspäin ensi vuoden indeksissä, sillä tällä hetkellä Suomi toimii MFC:n yhteispuheenjohtajana. Vuoden 2025 indeksissä Suomi sai kaksi pistettä kahden eri järjestöjen jäsenyydestä ja yhden pisteen journalistien turvallisuutta tai tiedotusvälineiden vapautta koskevien yhteisten julki- tai päätöslauselmien allekirjoittamisesta. Suomi ei ollut allekirjoittanut kaikkia indeksiin valikoituja julkilausumia ja jäi siksi paitsi täysistä pisteitä tässä kategoriassa.

Toisesta osa-alueesta, eli kehitysyhteistyövarojen käytöstä medianvapauden edistämiseen, Suomi sai yhteensä viisi pistettä. Valtioille myönnetään yksi piste jokaista 0,1 prosenttia kohden, jonka maa on kohdentanut kehitysyhteistyövaroistaan medianvapauden edistämiseen. Mukaan lasketaan vain sellainen kohdistaminen, joka on raportoitu OECD:n järjestelmässä kahden eri media-alaan liittyvän koodin alle. Indeksin laatijat ovat tietoisia siitä, että eri maat raportoivat tukea epäsystemaattisesti, mutta Scott (11.3.2026) alleviivaa, että jokaisen maan vastuulla on raportoinnin systemaattisuus. Suomi sai tässä kategoriassa yhden pisteen. Ruotsi taas sai kehitysyhteistyövarojen käytöstä korkeimmat pisteet kaikista maista, yhteensä yhdeksän. Tulos ei ole yllättävä, sillä Ruotsi on toistuvasti korostanut panostavansa demokratiakehitykseen eri maissa erityisesti rahoittamalla esimerkiksi riippumatonta mediaa. Koko kehitysyhteistyövarojen käytön osa-alueella Suomi sai eniten pisteitä kategoriassa, joka tarkastelee, miten hyvin valtio toteuttaa aiemmin lupaamansa panostuksen median kehittämiseen.
Kolmannesta osa-alueesta, eli maanpakoon lähteneiden toimittajien suojelusta ja tukemisesta Suomi ei saanut yhtään pistettä. Osittain siitä syystä tämä selvitys keskittyy nimenomaan tämän osa-alueen tarkasteluun Suomen osalta. Indeksiä tarkasteltaessa on selvää, että suurella osalla maista on eniten parannettavaa juuri tällä osa-alueella.

Turvallisuuden ja suojelun osa-alueessa annetaan pisteitä kahdesta kategoriasta. Ensimmäinen kategoria koskee valtion hätäviisumi- tai oleskelulupajärjestelmää, joka nimenomaisesti on suunnattu maanpaossa oleville mediatyöntekijöille. Tällaisen järjestelmän olemassaolosta saa viisi pistettä. Esimerkiksi humanitaarista viisumia ei tässä kategoriassa hyväksytä pisteiden arvoiseksi, vaikka sitä on käytetty monissa maissa, esimerkiksi Saksassa tai Ranskassa toimittajien nopean maahanpääsyn helpottamiseksi.
Hätäviisumijärjestelmä toimittajille on Media Freedom Coalitionin riippumattoman korkean tason oikeudellisten asiantuntijoiden paneelin suositus (Yeginsu, 2020). Paneelin vuonna 2020 antaman suosituksen mukaan vaarassa olevien toimittajien tukemisessa keskeinen toimi on hätäviisumijärjestelmä, sillä se olisi ”tehokkain (ja periaatteellisin) tapa poistaa nykyiset esteet, joita vaarassa olevat toimittajat kohtaavat nykyisissä maahanmuuttomenettelyissä”. Suosituksen mukaan viisumi tulisi myöntää toimittajaa lähinnä olevassa, viisumia tarjoavan maan konsulaatissa niille media-alan työntekijöille, ”jotka tarvitsevat välitöntä tai kiireellistä suojelua heihin ja/tai heidän perheisiinsä kohdistuvan jatkuvan uhan vuoksi, ja sen tulisi olla saatavilla siihen asti, kunnes riski on ohi”. (Yeginsu, 2020, 89.)

Toiseksi turvallisuuden ja suojelun osa-alueessa annetaan pisteitä, mikäli valtio tukee kotimaassa ohjelmia tai aloitteita, jotka edistävät maanpaossa olevien toimittajien suojelua ja tukea. ”Tällaiset aloitteet voivat keskittyä politiikkaan, edunvalvontaan, apurahoihin, koulutukseen tai avustusten myöntämiseen…” (Scott ym. 2025: 25). Kaikki valtiot, jotka tukevat vähintään yhtä tällaista ohjelmaa, saavat kolme pistettä. Ohjelma voidaan kuitenkin hyväksyä indeksiin vain, jos se on raportoitu UNESCOn kansainvälisessä toimittajien kansallisten suojelumekanismien tietokannassa tai mikäli ohjelmaa on seurattu aiemmin mainitun korkean tason paneelin seurantaraporteissa.
Kiinnostavaa on, että kaikki Pohjoismaat saivat nolla pistettä tältä kolmannelta osa-alueelta, joka koski vaarassa olevien toimittajien suojelua. Sen sijaan kaikissa Baltian maissa oli indeksin mukaan vuonna 2024 käytössä toimittajille suunnattu hätäviisumijärjestelmä. Baltian maiden lisäksi Tšekissä ja Kanadassa on indeksin mukaan vastaava järjestelmä. Vain yksi maa saa indeksissä molemmista kategorioista täydet pisteet: Latvia. Latvialaisten järjestöjen ja maassa elävien venäläisten toimittajien mukaan hätäviisumeita ei ole kuitenkaan myönnetty uusille tulijoille yli vuoteen. Sen sijaan Latvia keskittyy nyt tukemaan maassa jo olevia toimittajia (Sīle, 4.2.2026). Indeksin tekijät eivät tarkista, kuinka viisumijärjestelmä toimii ja käytetäänkö sitä ylipäätään. Martin Scottin (11.3.2026) mielestä sillä ei olekaan merkitystä indeksin kannalta.
”Merkitystä on sillä, että tällainen järjestelmä on olemassa, sillä se voi painostaa muita valtioita perustamaan samanlaisen järjestelmän omaan valtioonsa. Muiden toimijoiden tehtävänä on sitten varmistaa, että järjestelmää oikeasti käytetään”, Scott sanoo.

Indeksin taustalla vaikuttavan muutoksen teorian näkökulmasta Scottin ajatus on ymmärrettävä. Toisaalta, mikäli on ilmeistä, ettei viisumijärjestelmän käytöllä ole merkitystä indeksissä, voi se johtaa tulevaisuudessa siihen, etteivät maat virallisesti poista järjestelmää käytöstä – ne vain lakkaavat käyttämästä sitä.

Yksi keskeinen kysymys indeksiä tarkasteltaessa on, ovatko sen osa-alueet keskenään yhtä merkittäviä. Martin Scott (11.3.2026) huomauttaa, että painotukset vaihtelevat: diplomaattien silmissä keskeisiä ovat usein diplomaattiset ponnistelut, kun taas kehitysyhteistyöhön suuntautuneet toimijat korostavat kehitysyhteistyövarojen ohjaamista median vapauden tukemiseen. Median vapautta käsittelevän korkean tason oikeudellisten asiantuntijoiden paneelin suositusten mukaan kaikkein keskeisin toimi vaarassa olevien toimittajien tukemisessa on kuitenkin hätäviisumijärjestelmä, jota pidetään “tehokkaimpana (ja periaatteellisimpana) tapana poistaa nykyiset esteet, joita vaarassa olevat toimittajat kohtaavat maahanmuuttomenettelyissä” (Yeginsu, C. 2020. 89).
Tämä herättää kysymyksen siitä, ovatko sellaiset diplomaattiset toimet — joista voi kertyä huomattavasti enemmän pisteitä esimerkiksi useissa organisaatioissa samanaikaisesti toimimisen kautta — aidosti yhtä merkityksellisiä kuin konkreettiset mekanismit, kuten hätäviisumijärjestelmän perustaminen? Indeksin tekijät ovatkin Scottin (11.3.2026) mukaan tulleet siihen tulokseen, ettei kaikista järjestöjen johtorooleista voi tulevissa indekseissä saada yhtä paljon pisteitä kuin ensimmäisessä.

1.3. Maanpaossa elävien toimittajien määritelmät

Kuka on maanpaossa elävä toimittaja, mikä on maanpaossa toimiva media ja mitä on maanpaossa tehty journalismi? Onko henkilö maanpaossa elävä toimittaja, jos hän on kotimaassaan työskennellyt 10 vuotta toimittajana, mutta lähdettyään kotimaastaan ei ole 15 vuoteen työskennellyt toimittajana? Entä onko poliittisista syistä maanpakoon lähtenyt henkilö toimittaja, jos hän alkaa kirjoittaa uudessa asuinmaassaan freelancerina juttuja diasporaa palvelevaan mediaan, aiheenaan uuden asuinmaan aiheet? Entä määritelläänkö maanpaossa tehdyksi journalismiksi sellainen toimitustyö, jota tehdään suomalaisessa mediassa kotimaisista aiheista, mutta tekijä sattuu olemaan maanpakoon lähtenyt toimittaja? Selvitystä tehdessä on käynyt ilmi, että eri tahot määrittelevät maanpaossa toimivan median, journalismin ja journalistit useilla erilaisilla tavoilla. Tämä on tuonut haasteita aineiston keräämiseen, sillä eri haastateltavat ovat puhuneet eri asioista käyttäen silti samoja sanoja. Seuraava esimerkki kuvaa tilannetta hyvin:

”Halusimme alun perin ottaa Suomenkin mukaan tutkimukseemme, mutta totesimme, että maanpaossa tehty journalismi ja tuki sille ovat Suomessa niin vähäistä, että jätimme Suomen kokonaan pois”.
Näin sanoo haastattelussa Helsingin yliopiston apurahatutkija Olga Dovbysh (3.3.2026), jonka työryhmä on tutkinut venäläistä maanpaossa tehtyä journalismia (Dovbysh, 2025). Ilman Dovbyshin selvennystä siitä, mitä maanpaossa tehty journalismi hänen tutkimusryhmälleen tarkoittaa, voisi erehtyä luulemaan, ettei Suomessa ole juuri lainkaan venäläisiä, maanpakoon lähteneitä toimittajia. Dovbyshin tutkijaryhmä käyttää kuitenkin määritelmää, jonka mukaan maanpaossa toimiva journalismi on suunnattu lähtömaan yleisölle, lähtömaan kielillä. Käytännössä tämä määritelmä johti siihen, että Suomessa työskentelevät venäläiset toimittajat rajautuivat tutkimushankkeen ulkopuolelle. Tutkijoiden aineistossa vain yhden toimittajan haastattelu on tehty Suomessa.
Sen sijaan keskustelut useiden eri suomalaisten media- ja sananvapaustoimijoiden kanssa viittaavat usein venäläisiin, maanpakoon lähteneisiin toimittajiin Suomessa. Suomalaiset toimijat puhuvat heistä kuitenkin aivan eri kontekstissa kuin Dovbysh. Venäläiset toimittajat mainitaan yleensä samassa kategoriassa muiden maahanmuuttajatoimittajien kanssa, ja keskeisenä aiheena on työllistyminen suomalaiselle mediakentälle.

Kun tarkastellaan eurooppalaisia maanpaossa tehtyä journalismia tukevia tahoja, käy selväksi, että usein nämä tahot määrittelevät maanpaossa toimivat mediat samoin kuin tutkija Olga Dovbysh. Esimerkiksi Saksassa toimiva JX Fund, joka tukee maanpaossa toimivia riippumattomia medioita maailmanlaajuisesti, nojaa omassa kriteeristössään samankaltaiseen määritelmään kuin Dovbysh (JX Fund, 2024). Järjestön kriteereihin kuuluu, että tuettujen medioiden pääasiallinen yleisö sijaitsee toimittajien lähtömaassa, että sisältö käsittelee lähtömaan ajankohtaisia kysymyksiä ja että se julkaistaan lähtömaan kielillä. JX Fund tekee näin selkeän eron diasporajournalismin ja maanpaossa toimivan journalismin välillä: järjestö edellyttää, ettei sen tukema media tavoittele yleisöään ensisijaisesti diasporasta eikä keskity diasporayhteisöä lähellä oleviin aiheisiin.

Toisaalta jotkut maanpakoon lähteneitä toimittajia käsittelevät tutkimukset osoittavat, että maanpakoon lähteneille toimittajille ja medioille voi hyvinkin olla olennaista ”kaikkien mahdollisten yleisöjen tavoittaminen” (Yablokov & Gatov, 2025). Yhden, kenties tunnetuimman maanpaossa toimivan venäläisen median, Meduzan, lukijoista 60% on Venäjällä ja 40% muualla (Abramova, 23.3.2026).

”Koen, että olemme silta näiden eri yleisöjen välillä”, Meduzan viestintä- ja varatoimitusjohtaja Katerina Abramova sanoo. Toimittajien ja medioiden luokitteleminen eri ryhmiin tavoitellun yleisön perusteella ei siis ole lainkaan yksinkertaista, eikä varsinkaan yksilöistä puhuttaessa mahdollista tai tavoiteltavaakaan. Euroopasta löytyy myös paljon tahoja, jotka tukevat yksittäisiä maanpakoon lähteneitä toimittajia, eikä heidän kriteeristönsä määrittele journalistin tavoittelemaa yleisöä, vaan keskittyy tarjoamaan esimerkiksi joko taloudellista, psykososiaalista, laki- ja oikeusapua akuuttiin kriisiin tai ammatilliseen kehittymiseen.
On myös hyvä muistaa, että kaikki maanpakoon lähteneet toimittajat eivät halua tulla määritellyiksi maanpaon kautta. Meduzan viestintä- ja varatoimitusjohtaja Abramova muotoilee tämän näkökulman näin:

”Se kuulostaa siltä, kuin olisit toimittaja, jolla on erityistarpeita. Median rajoittaminen on kuitenkin niin yleistä nykyään, että emme me ole itse asiassa mitenkään erilaisia kuin muut. Katso Israelia tai vaikkapa Yhdysvaltoja, joissa ei ole yhtään itsestään selvää, että voi tehdä enää vapaata journalismia. Enemmänkin me haluamme kuulua ryhmään journalisteja ja medioita, jotka turvaavat vapaan journalismin tulevaisuuden.”

Tästä toiveesta huolimatta suurin osa maanpaossa toimivista medioista erottuu esimerkiksi Euroopassa paikallisista medioista siinä, että ne ovat pääosin riippuvaisia taloudellisesta tuesta, jota ne saavat säätiöiltä, järjestöiltä ja eri maiden hallituksilta. Osittain tämä johtuu siitä, että median yleisö vaikkapa Venäjällä ei voi turvallisesti tukea maanpaossa toimivaa mediaa, koska Venäjällä Meduza on julistettu epätoivottavaksi organisaatioksi. Poiketen monista muista maanpaossa toimivista medioista, Meduza on onnistunut keräämään rahoitusta myös esimerkiksi kirjamyyntien ja kansainvälisten lahjoitusten kautta.
Toinen keskeinen määrittelykysymys on itse maanpako. Yleiskäsityksen mukaan maanpaossa elävät toimittajat on joko pakotettu lähtemään maastaan tai he ovat valinneet lähteä esimerkiksi siksi, että riippumatonta journalismia on ollut mahdotonta tehdä kotimaassa. Mutta ovatko maanpaossa elävät toimittajat niitä, jotka ovat joutuneet lähtemään nimenomaan toimittajan ammatin vuoksi vai myös niitä, jotka ovat lähteneet muista syistä mutta sattuvat olemaan toimittajia?

Havainnollistava esimerkki tämän kysymyksen merkityksestä on JX Fundin päätös koskien ukrainalaisia medioita. Alun perin järjestö tuki ukrainalaisia medioita, mutta luopui siitä, koska Ukrainassa journalistin on JX Fundin mukaan sodasta huolimatta mahdollista toimia maassaan ilman rajoituksia.

”Me tuemme mediaa niistä maista, joissa sensuroidaan vapaata mediaa, tai joissa toimittajat ovat vaarassa työnsä vuoksi”, sanoo JX Fundin ohjelmapäällikkö Dina Khaskelberg (16.3.2026). Lähtömaan suhde riippumattomaan mediaan nousi siis ratkaisevaksi tekijäksi.

Määrittelyssä keskeiseksi nousee se, halutaanko tukea tai tutkia tehtyä journalismia vai syitä siihen, miksi journalismia ei voi enää tehdä. Usein jo tehtyä journalismia kriteerinään pitävät tutkimukset tai apurahahaut jättävät ulkopuolelleen suuren joukon maanpakoon lähteneitä toimittajia. Nämä toimittajat eivät löydä väylää jatkaa työntekoaan tai he vaihtavat alaa, mutta palaavat journalismin pariin satunnaisesti, esimerkiksi vapaaehtoistoiminnan kautta. On yhtä tärkeää selvittää näiden epävarmoissa tilanteissa elävien, työttömien tai tahtomattaan alaa vaihtaneiden toimittajien tilannetta, jotta heitä voitaisiin paremmin tukea. Selkeä valtaosa Suomessa elävistä maanpakoon lähteneistä toimittajista kuuluu tähän ryhmään.

Maanpakoon lähteneet toimittajat syytä nähdä myös omana ryhmänään

Tähän selvitykseen haastateltujen Suomen media- ja sananvapaustoimijoiden keskuudessa maanpaossa eläviä toimittajia käsitellään kahdesta eri näkökulmasta: osa puhuu heistä osana maahanmuuttajatoimittajien ryhmää, kun taas toiset näkevät heidät osana laajempaa ihmisoikeus- ja sananvapaustaistelijoiden ryhmää. On hyvä tarkastella molempien lähestymistapojen hyviä ja huonoja puolia.

Silloin kun tavoitteena on esimerkiksi keskustella kaikkien maahan muuttaneiden toimittajien tuen tarpeista tai integraatiosta uuteen yhteiskuntaan, ei vaikeasti määriteltävä jaottelu maanpaossa eläviin ja muihin maahanmuuttajatoimittajiin ole tarpeen. Monet integroitumisen haasteet koskevat niin maanpaossa eläviä toimittajia kuin kaikkia maahan muuttaneita toimittajia. Samoin kun puhutaan esimerkiksi residenssipaikkojen tarjoamisesta kaikille sananvapauden puolustajille, toimittajista voidaan hyvin puhua osana tätä laajempaa ryhmää.

Miksi siis on tarve joskus puhua nimenomaan maanpaossa elävistä toimittajista? Osa tutkijoista korostaa maanpaossa elävien toimittajien tutkimista omana ryhmänään, koska maanpakoon lähteminen saattaa esimerkiksi muuttaa toimittajien käsityksiä heidän roolistaan yhteiskunnassa ja tavoitteistaan, joita he ajavat journalistin työn kautta (O’Loughlin & Schafraad, 2016). Maanpaossa eläviä toimittajia kuvataan usein myös kahden maailman välissä eläviksi. Jokainen maahanmuuttaja elää tavallaan kahden maailman välissä, mutta maanpakoon lähteneet toimittajat ovat erityisessä tilanteessa: he tarvitsevat turvaa uudesta asuinmaastaan, mutta pysyvät samalla kiinni lähtömaansa yleisöissä ja aiheissa – ainakin jos lähdetään liikkeelle määritelmästä, jonka mukaan maanpaossa tehty journalismi tavoittelee lähtömaan yleisöjä. Jos etäisyys yleisöihin ja aiheisiin kasvaa, toimittajan journalismi uhkaa muuttua tarpeettomaksi kotimaan yleisöille. Siksi integroituminen uuteen yhteiskuntaan voi aiheuttaa ristiriitaisia kokemuksia maanpaossa eläville toimittajille (O’Loughlin & Schafraad, 2016).

Nimenomaan maanpaossa eläviä toimittajia koskeva tutkimus tai heille tarjottu tuki voivat tuottaa hyötyjä myös journalismille laajemmin. Joidenkin tutkijoiden mukaan maanpaossa elävien toimittajien kokemukset tarjoavat ainutlaatuisen näkökulman tarkastella niitä haasteita, joita journalismi kohtaa ympäri maailmaa enenevässä määrin (Wiik & Johansson, 2025). Sekä Helsingin yliopiston apurahatutkija Olga Dovbysh (3.3.2026) että JX Fundin ohjelmapäällikkö Dina Khaskelberg (16.3.2026) nostavat esiin maanpaossa elävien toimittajien luovuuden ja ongelmanratkaisukyvyt tai esimerkiksi erityisosaamisen avoimen datan hyödyntämisessä journalismia varten. ”He kokevat erilaisia haasteita, jotka liittyvät tiedon hankintaan ja yleisöjen saavuttamiseen. Sitä kautta heistä on tullut hyvin luovia ja erityisen osaavia… Lisäksi osa on joutunut kehittämään alusta asti omat teknologiset ratkaisunsa,” sanoo Olga Dovbysh. Hän ja Khaskelberg korostavat, että erityisesti yhteistyö maanpaossa toimivien medioiden ja paikallisten medioiden kesken olisi hedelmällistä sekä maanpaossa toimiville että paikallisille medioille.

Lopulta on tärkeää kuitenkin muistaa, että kun puhutaan tuen tarpeesta maanpakolaisjournalisteille, ei heitä tule typistää yhden identiteetin alle. He ovat lähtöisin hyvin monenlaisista erilaisista kulttuureista, heillä on vaihtelevia taustoja ja vainon kokemuksia. Samasta maastakin tulevilla on hyvin erilaisia taustoja ja kokemuksia keskenään (esim. Kohsravi, 2018). Näin ollen ennakko-oletus, jonka mukaan kaikki maanpakoon lähteneet toimittajat haluaisivat esimerkiksi viettää aikaa toistensa kanssa tai toimisivat eri tilanteissa samoilla tavoin, on yksinkertaistava.

1.4. Tässä selvityksessä käytetyt määritelmät

Tämä selvitys tarkastelee maanpakoon lähteneiden toimittajien tuen tarvetta sen jälkeen, kun he ovat paenneet lähtömaastaan. Käytän kotimaan sijasta termiä ”lähtömaa”, sillä maanpakoon lähteneiden toimittajien suhde siihen maahan, josta he ovat paenneet vaihtelee. Siitä maasta, jossa haastateltava haastatteluhetkellä asuu, käytän termiä ”nykyinen asuinmaa”, enkä esimerkiksi ”uusi kotimaa”, joka olettaisi, että pakolainen tuntee uuden asuinmaansa kodikseen. Pakolaisuutta koskevassa tutkimuksessa käytetään toisinaan termiä ”vastaanottava maa”, mutta koska se korostaa maan roolia aktiivisena toimijana ja pakolaisen roolia passiivisena, vältän tämän termin käyttöä.

Selvitys ottaa huomioon laajan kirjon taustoja ja tavoitteita. Maanpakoon lähdön syyt ovat moninaisia ja usein päällekkäisiä. Sen vuoksi tässä selvityksessä ei ole tehty karsintaa sen perusteella, että joku henkilö olisi paennut sotaa eikä toimittajan työn vuoksi kokemaansa vainoa.

Jotkut tähän selvitykseen osallistuneet haluaisivat tehdä työtä suomeksi tai ruotsiksi ja työskennellä nimenomaan suomalaiselle yleisölle. He näkevät, että heillä on sellaista osaamista lähtömaastaan, jota suomalaisista toimituksista ei löydy, ja kokevat, että heistä voisi olla hyötyä suomalaisille medioille ja niiden yleisöille. Toiset haluavat nimenomaan työskennellä lähtömaansa kielellä muille samasta maasta lähteneille maahanmuuttajille. Osalla on pyrkimys parantaa tälle yleisölle tarjotun journalismin laatua. Jotkut taas haluavat työskennellä lähtömaan yleisölle, koska sieltä puuttuu esimerkiksi heidän seuraamaansa erityisalan journalismia tai koska he haluavat käsitellä maansa hallintoa kriittisesti. Osalla kaikki nämä toiveet kietoutuvat toisiinsa, eikä ole mahdollista erotella toimittajia tavoitellun yleisön mukaan.

On kuitenkin tärkeää tehdä selväksi, että juuri määrittelyn haastavuus on yksi syy siihen, miksi tässä selvityksessä ei esitetä tarkkoja lukumääriä maanpaossa elävistä toimittajista. Koska eri tahot määrittelevät toimittajan ja maanpaon eri tavoin, tarkkoihin lukuihin pyrkiminen olisi mahdotonta. Toimittajan titteliä käyttääkseen ihminen ei tarvitse virallisia pätevyyksiä, ja median vapauden näkökulmasta tittelin tulisi olla vapaasti kenen tahansa käytettävissä. Mitään tilastoja ei Suomessa myöskään aiheesta ole.

2. AINEISTO JA MENETELMÄT

Tämän selvityksen havainnot ja suositukset pohjautuvat 48 haastatteluun, jotka jakautuvat kahteen kategoriaan haastateltavien työn ja taustan mukaan. Ensimmäiseen kategoriaan kuuluvat maanpakoon lähteneet toimittajat ja muut media-alan tekijät. Heitä haastateltiin 22. Toinen kategoria on monimuotoisempi, ja sen haastateltavien valintaa ohjasi tiedon etsiminen aiheesta. Tähän kategoriaan kuuluu 26 haastateltavaa. Molempien kategorioiden haastateltavia etsittiin haastatteluihin aluksi selvityksen tilaajien kautta. Tämän jälkeen kaikilta haastatelluilta pyydettiin suosituksia uusiksi haastateltaviksi. Myös osaa selvityksen tilaajista on haastateltu.

2.1. Haastattelut

Maanpaossa elävien toimittajien ja mediatoimijoiden haastattelut

Haastattelut maanpaossa elävien toimittajien kanssa hyödynsivät erilaisia tutkimushaastattelun metodeita. Aluksi haastattelut olivat mahdollisimman niukasti strukturoituja ja hyödynsivät kerronnallisen haastattelun menetelmiä. Mahdollisesti haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten haastattelemisessa kerronnallinen haastattelu antaa haastateltavan itse määritellä mitkä aiheet ovat tärkeitä ja mitkä liian traumatisoivia käsiteltäviksi (Hyvärinen, 2017). Haastattelun alussa kerroin haastateltaville, että he saivat itse valita, kuinka paljon halusivat puhua esimerkiksi traumaattisista kokemuksista. Haastattelijan tehtävänä kerronnallisissa haastatteluissa onkin esittää lähinnä tarkentavia ja jatkokysymyksiä (Hyvärinen, 2017: 189; Hyvärinen & Löyttyniemi, 2005: 189).

Haastattelut alkoivat usein samalla kysymyksellä: ”kertoisitko aluksi taustastasi sen mitä haluat kertoa tätä selvitystä varten”. Koska selvityksen aihe oli haastateltavien tiedossa, kertoi osa tarinan työelämästään, osa aloitti kokemastaan vainosta ja osa kertoi matkastaan Suomeen. Riippuen vastauksesta, kysyin haastateltavilta jatkokysymyksinä tarkentavia tietoja, mutta jos haastateltava väisti jatkokysymyksen mahdollisesti traumaattisista kokemuksista, ei niihin enää palattu. Joidenkin kohdalla haastattelu eteni pelkästään jatko- ja tarkentavien kysymysten varassa.

Toiset halusivat selkeämpiä kysymyksiä ja heidän kanssaan etenin enemmän teemahaastattelun menetelmiä hyödyntäen. Teemoja olivat työhistoria, syyt lähtöön, lähtö ja saapuminen Suomeen, kokemukset Suomessa ja nykytilanne. Teemahaastatteluissa on kuitenkin riskinsä. Haastateltava saattaa kokea, ettei hänen kokemuksiaan arvosteta tarpeeksi, jos haastattelija pysyttelee liian tiukasti ennalta määritellyissä teemoissa. Tämän vuoksi pyrin pitämään teemat mahdollisimman avoimina, jotta niiden sisällä olisi mahdollista nostaa erilaisia aiheita esiin. Lopussa kysyin, oliko haastattelussa jäänyt jotakin tärkeää puhumatta.

Haastattelujen päätteeksi kysyin kaikilta myös suosituksia tai yleisempiä näkemyksiä koskien maanpakoon lähteneiden toimittajien tukea ylipäätään. Näissä tilanteissa haastattelun metodi yleensä muuttui lähemmäs tyypillistä asiantuntijahaastattelua. Oli tietoinen valinta lähestyä maanpaossa eläviä toimittajia omien kokemustensa asiantuntijuuden lisäksi myös laajemmin aiheen asiantuntijoina (Katso Puumala ja Kynsilehto, 2017: 366). Viimeiseksi kysyin kaikilta haastateltavilta heidän tuntemistaan muista maanpaossa elävistä toimittajista ja mahdollisuudesta ottaa heihin yhteyttä.

Mahdollisimman paljon teemoista irrottautuminen ja myös haastateltavien hyvin erilaiset taustat johtivat siihen, että maanpaossa elävien toimittajien haastattelut olivat hyvin erilaisia keskenään. Ne olivat eri pituisia, mutta yleensä kestivät tunnista kahteen. Yksi haastattelu kesti vain 30 minuuttia. Haastattelut olivat keskenään erilaisia myös siksi, että muutama haastateltavista halusi käydä ensin pidempään viestinvaihtoa kysymyksistä tai turvallisuusnäkökulmista. Haastattelu lähti silloin liikkeelle erilaisesta lähtökohdasta, sillä haastateltava oli jo kertonut itsestään sähköpostin välityksellä paljon. Kaikki ensimmäisen kategorian haastattelut on anonymisoitu.

Haastatteluista kymmenen on tehty kasvotusten ja kymmenen videopuhelun välityksellä. Kaksi ihmistä kieltäytyi ensin haastattelusta, mutta lopulta haastattelut toteutettiin sähköpostitse useiden viestien vaihdolla. Nämä kaksi henkilöä osallistuivat selvitykseen haastatellun kollegansa suosituksesta. Toinen aluksi kieltäytyneistä haastateltavista suhtautui haastatteluun kielteisesti kielitaitonsa vuoksi. Hän tarjoutui silti tapaamiseen, jota ei kuitenkaan ehditty järjestää selvityksen aikataulun puitteissa. Toinen sähköpostitse vastannut ei kokenut kuuluvansa kohderyhmään, sillä hän oli lopettanut toimittajantyön jo ennen lähtöä kotimaastaan ja lähtenyt muista kuin mediatyöhön liittyvistä syistä. Jakaessaan tarinaansa tämä entinen toimittaja nosti esiin kuitenkin useita sellaisia teemoja, joista myös muut olivat puhuneet. Näin ollen pyysin myös häneltä lupaa lainata hänen kertomaansa tässä selvityksessä. Tämä haastateltava ei ollut ainoa, joka kyseenalaisti kuulumisensa selvityksen kohderyhmään. Jos haastateltava haastaa haastattelijan käsityksen tai ennakko-oletuksia, on se yleensä hedelmällinen tilanne, joka voi saada haastattelijan pohtimaan uudelleen asettamiaan kysymyksiä tai määritelmiä (Puumala & Kynsilehto, 2017: 364).

Muut haastattelut

Toisen kategorian haastateltavien kanssa on tehty niin sanottuja asiantuntijahaastatteluja. Siinä missä ensimmäisen kategorian haastattelut anonymisoitiin, kaikista tämän kategorian haastateltavista käytetään oikeita nimiä. Vaikka asiantuntijuus voidaan määritellä monella tavalla, tässä kategoriassa asiantuntijoiksi määritellään ”sellaiset henkilöt, joilla on sellaista erityistä tietoa tutkittavasta asiasta, jota ei ole kenelläkään toisella, tai jota on vain hyvin harvoilla” (Alastalo, Åkerman, Vaittinen, 2017, 216). Eksploratiiviset eli kartoittavat asiantuntijahaastattelut ovat usein nopein tapa tutkijalle perehtyä uuteen aiheeseen (Bogner, Littig, Menz, 2009, teoksessa Alastalo, Åkerman, Vaittinen, 2016).

Toisen kategorian haastateltavia etsittiin tarvittavan tiedon perusteella. Tämän kategorian haastateltavien joukossa on esimerkiksi viisi Suomen valtion ja kuntien virkahenkilöä, Maahanmuuttovirastosta, ulkoministeriöstä ja Helsingin kaupungilta. Lisäksi 14 järjestöjen ja oppilaitosten edustajaa antoi haastattelun selvitykseen. Tämän lisäksi on haastateltu kolmea Suomessa työskentelevää tutkijaa, yhtä brittiläistä tutkijaa sekä neljää suomalaista toimittajaa tai tuottajaa ja yhtä maanpaossa toimivan median päällikkötason henkilöä. Useiden haastateltavien kohdalla roolit limittyvät; yksi henkilö saattaa edustaa sekä oppilaitosta että toimia tutkijana tai työskennellä järjestössä ja olla toimittaja.

Haastattelukysymykset koskivat juuri sitä tiettyä aihetta, jossa haastateltavalla oli asiantuntemusta. Esimerkiksi Maahanmuuttoviraston edustajat ovat asiantuntijoita suojelua saavien toimittajien määrästä Suomessa. Erilaisten järjestöjen edustajat taas ovat asiantuntijoita juuri oman järjestönsä toiminnassa. Keskimäärin toisen kategorian haastattelut kestivät tunnin. Joidenkin kanssa kysyin näkemyksiä myös laajemmin teemasta ”maanpaossa elävien toimittajien saama tuki Suomessa”. Asiantuntijahaastatteluista kuusi on tehty kasvotusten, videopuhelun välityksellä haastateltiin 13 ihmistä ja puhelimitse kuusi. Kaksi henkilöä vastasi kysymyksiin sähköpostitse.

Haastattelujen analysointi

Olen aluksi verrannut maanpaossa elävien toimittajien haastatteluita toisiinsa ja tarkastellut, mikä niitä erottaa ja yhdistää. Vertailun perusteella voi tehdä huomion, että maanpakoon lähteneillä toimittajilla on hyvin erilaisia taustoja, tilanteita ja näkemyksiä. Heidän kokemuksiaan ja toiveitaan ei tule siksi yleistää kaikkia koskeviksi.
Haastatteluaineistosta on nostettu esiin neljään teemaan liittyviä kommentteja. Nämä teemat ovat:

• Mitä ja miten haastatteluissa puhutaan journalismista/mediatyöstä?
• Mitä ja miten puhutaan Suomesta?
• Mitä ja miten puhutaan saadusta tuesta?
• Mitä ja miten puhutaan tuen tarpeista?

Näiden teemojen perusteella valikoituja kommentteja käsitellään tarkemmin luvussa 5. Olen nostanut esiin erityisesti sellaisia kommentteja, jotka kuvastavat usean eri ihmisen kokemuksia, mutta olen myös erikseen alleviivannut, mikäli henkilön kokemus nousee aineistossa esiin erilaisena kuin muiden vastaukset. Luvussa 4 käsitellään lyhyesti myös haastateltavien esiin nostamia kommentteja saamastaan tuesta. Luku 4 perustuu kuitenkin erityisesti asiantuntijahaastatteluihin. Luvussa 7 tarjotaan suosituksia. Ne perustuvat haastateltavien ehdotuksiin ja haastattelujen perusteella tekemiini havaintoihin tuen puutteesta.

2.2. Eettiset haasteet

Tutkimuksen keskeiset eettiset haasteet liittyivät haastateltavien haavoittuvaan asemaan, anonymiteetin varmistamiseen sekä selvityksen tekijän suhteeseen niin haastateltaviin kuin tilaajajärjestöihinkin.
Ei voi ennalta olettaa, että kaikki maanpakoon lähteneet ihmiset kokevat itsensä haavoittuvassa asemassa oleviksi. Haastateltavilla on hyvin erilaisia taustoja ja haavoittuvuus on subjektiivinen kokemus. Maanpakoon lähteneen ihmisen haastatteleminen voi kuitenkin herättää vaikeita tunteita ja avata vanhoja traumoja (Aho & Paavilainen, 2017: 347). Koska tämä mahdollisuus on olemassa, on tärkeää, että maanpaossa elävien haastateltavien ryhmään suhtaudutaan alusta alkaen tietoisena tästä mahdollisesta haavoittuvuudesta.

Kaikki maanpaossa elävien toimittajien haastattelut muutettiin nimettömiksi ja sellaisiksi, ettei niistä voi tunnistaa haastateltavaa. Osa koki, ettei anonymiteetti ollut heille välttämätön. Toiset halusivat salata sekä nimensä että lähtömaansa. Tunnistamattomuuden varmistamiseksi kaikkien maanpakoon lähteneiden toimittajien haastattelut anonymisoitiin. Anonymisointi on erityisen tärkeää siksi, että kyseessä on pieni joukko ihmisiä. Joistakin maista Suomeen on tullut vain muutamia maanpakoon lähteneitä toimittajia. Tällöin jo pelkästään julkisesti esillä oleva tieto siitä, että Suomessa on toimittaja tietystä maasta, voi olla haastateltavalle turvallisuusriski. Osa haastateltavista kertoi esimerkiksi tilanteista, joissa heidän lähtömaidensa hallinnon palveluksessa olevat henkilöt olivat ottaneet heihin yhteyttä Suomessa. Anonymisointi on siten keskeinen turvallisuustoimi ja niiden henkilöiden anonymisointi, jotka eivät sitä vaatineet, tukee niiden turvallisuutta, jotka sitä eniten toivoivat.

Roolini haastateltavien ja tilaajajärjestöjen välissä loi omat haasteensa. Vaikka en edusta mitään tilaajajärjestöä, niiden läheisyys loi väistämättä eettisiä jännitteitä. Yksi haastateltava esimerkiksi kieltäytyi ensin haastattelusta vedoten kritiikkiin, jota hän halusi esittää sanan- ja medianvapautta ajavia järjestöjä kohtaan. Hän suostui kuitenkin haastatteluun kerrottuani, etten edusta mitään näistä järjestöistä ja että anonymisoisin kaiken kritiikin. On kuitenkin mahdollista, että osa haastateltavista tulkitsi minut osaksi järjestökenttää eikä itsenäiseksi tutkijaksi. Lisäksi osa haastateltavista oli saanut tai tiesi hakevansa tulevaisuudessa tukea tilaajajärjestöiltä, mikä saattoi hillitä heidän kritiikkiään. Osa haastateltavista oli myös joko käynyt Haaga-Helia ammattikorkeakoulun koulutusohjelman maahanmuuttajatoimittajille tai osallistunut Haaga-Helian Satakieli median tekemiseen. Pyrin kertomaan haastateltaville, että työskentelen itse osa-aikaisena opettajana Haaga-Heliassa. Tämä tieto saattoi vaikuttaa haastateltavien haluun esittää kriittisiä kommentteja Haaga-Heliaan liittyvistä hankkeista.

Selvityksen edistymistä seurasi neljän hengen ohjausryhmä. Ryhmän jäseniä olivat International Press Instituten varapuheenjohtaja Esa Mäkinen, Suomen Journalistiliiton kansainvälisten asioiden asiantuntija Salla Nazarenko, Viestintä ja kehitys -säätiö Vikesin globaalikasvatuksen asiantuntija Kristiina Markkanen sekä Toimittajat ilman rajoja -järjestön Suomen osaston hallituksen jäsen ja järjestön kansainvälisistä asioista vastaava Kaijaleena Runsten. Ohjausryhmä kokoontui keskimäärin kerran kahdessa viikossa keskustelemaan selvityksen laatimiseen liittyvistä asioista. Ryhmän jäsenet olivat ensimmäiset henkilöt, joiden kautta haastateltavia etsittiin. Näin ollen ohjausryhmä tuntee osan haastateltavista. Tästä suhteesta on pyritty olemaan avoimia haastateltaville, mutta jos haastateltavien kanssa on keskusteltu järjestöistä ja he ovat halunneet esittää kritiikkiä, on heille luvattu, ettei kritiikin esittäjä selviä sen sisällöstä. Myös monet muut selvitykseen osallistuneet tietävät jonkun haastateltavan, koska he ovat toimineet siltana haastateltavan ja minun välilläni.

Oma asemani valkoisena, keskiluokkaisena suomalaisena toimittajana ja tutkijana on myös voinut vaikuttaa haastateltavien halukkuuteen jakaa joitakin kokemuksia kanssani. On mahdollista, että esimerkiksi maahanmuuttajataustainen haastattelija olisi saanut toisenlaisia vastauksia joihinkin kysymyksiin tai että luottamuksen rakentaminen olisi ollut joillekin helpompaa maahanmuuttajataustaisen haastattelijan kanssa.

Järjestöjen motiivi tilata tämä selvitys on tuotu esiin haastateltaville usein jo haastattelua sovittaessa: motiivi on ollut selvittää ja parantaa maanpaossa elävien toimittajien tukea Suomessa. Jotkut haastateltavat kysyivät, aiottiinko selvitystä käyttää poliittiseen vaikuttamistyöhön. Kerroin, että järjestöillä oli myös tämä tavoite.

2.3. Selvitykseen haastatellut maanpaossa elävät toimittajat ja mediatyöntekijät

Selvitystä varten haastatelluista 22 toimittajasta ja mediatoimijasta 14 asuu tällä hetkellä Suomessa ja kahdeksan muualla Euroopassa. Euroopassa asuvista neljä on asunut ja työskennellyt Suomessa aiemmin. Lisäksi haastateltiin neljää Latviassa asuvaa henkilöä, joilla ei ole suhdetta Suomeen.

KAIKISTA SELVITYKSEEN OSALLISTUNEISTA MAANPAOSSA ELÄVISTÄ TOIMITTAJISTA JA MEDIA-ALAN TEKIJÖISTÄ

64 % asuu tällä hetkellä Suomessa
18 % on asunut ja työskennellyt Suomessa aiemmin
18 % asuu muualla Euroopassa. Heillä ei ole suhdetta Suomeen

Haastateltavien lähtömaat ja maanpakoon lähdön syyt

Tähän selvitykseen haastatellut maanpakoon lähteneet toimittajat ja mediatyöntekijät ovat lähtöisin viidestä eri maasta. Osa haastatelluista ei halua mainita kotimaataan tässä selvityksessä, joten niitä maita, joista on haastateltu vain yhtä tai kahta ihmistä, ei nimetä. Venäjältä on haastateltu useampia ihmisiä, ja siksi se mainitaan tässä selvityksessä erikseen. Muut haastateltavat tulevat Afrikan, Etelä-Amerikan, Lähi-idän ja Keski-Aasian maista.

Haastateltavista yli puolet on lähtenyt sen vuoksi, että he ovat kokeneet uhkaa, väkivaltaa, vankilatuomion tai kidutusta nimenomaan toimittajan työn vuoksi. Loput ovat joko lähteneet muun koetun väkivallan, esimerkiksi sodan vuoksi, tai enteilevät uhkaa tai työn vaikeutumista tulevaisuudessa. Monella haastateltavalla nämä yllä mainitut syyt kietoutuvat toisiinsa, ja siksi haastateltaville itselleenkin voi olla vaikeaa erotella lähtönsä syitä.
Suomessa asuneista tai asuvista haastateltavista kaikki ovat tulleet Suomeen viimeisten 17 vuoden aikana. Viisi on tullut ennen vuotta 2020 ja 13 sen jälkeen. Vain yksi haastateltavista oli ollut Suomessa alle vuoden. Muualla Euroopassa asuvista toimittajista tai media-alan ammattilaisista kaikki olivat lähteneet maanpakoon vuoden 2022 aikana tai sen jälkeen.
Suurin osa kertoo olleensa vuosia toimittajan työssä joko TV:ssä, lehdissä, radiossa tai verkkomediassa, joillakin on kymmenen tai kaksikymmentä vuotta kokemusta toimittajana. Suurin osa oli myös opiskellut toimittajan ammattiin. Vain kaksi haastateltavista ei ole tehnyt ennen Suomeen tuloaan lainkaan palkattua media-alan työtä. Toisella on kuitenkin ollut suosittu YouTube-kanava ennen Suomeen tuloaan.

Haastateltavien nykytilanne

SUOMESSA ASUVISTA:

50 % saa kansainvälistä suojelua
50 % on tullut opiskelujen, työn tai perheen vuoksi myönnetyllä oleskeluluvalla

SUOMESSA ASUVISTA:

64 % työtön
14 % työssä media-alalla
22 % opiskelee muuta alaa tai on vaihtanut alaa

TYÖTTÖMISTÄ, MUUN ALAN TYÖNTEKIJÖISTÄ JA OPISKELIJOISTA:

60 % tekee samaan aikaan myös media-alan tai muita journalismin kaltaisia projekteja vapaaehtoisena, yrittäen myydä projektejaan eteenpäin tai hakea niille apurahoja, tai tarjoten niitä freelancerina eri medioihin.

Aineistossa näkyy otantaharha. Koska haastateltavia etsittiin toimittajaverkostojen ja toimittajia tukevien järjestöjen kautta, mukaan on päätynyt useita ihmisiä, joilla on ainakin jonkin verran kokemusta suomalaiselle medialle työskentelystä. Todellisuudessa suomalaisessa mediassa työskentelee hyvin vähän ihmisiä, joiden äidinkieli ei ole mikään kotimaistista kielistä (Khalimzoda & Vereb-Dér, 2025; Nousiainen, Ahva, Koljonen, 2024). Suomalaisen median moniäänisyyttä tutkivan Reetta Nousiaisen mukaan suomalaisella mediakentällä ei usein ole ”edes käsitystä siitä, mitä annettavaa maanpaossa olevilla toimittajilla voisi olla suomalaiselle medialle”.

3. MAANPAOSSA ELÄVIEN TOIMITTAJIEN MÄÄRÄ SUOMESSA

Maanpaossa elävien toimittajien määrää Suomessa on vaikea arvioida. Tämä johtuu tilastotiedon puutteesta sekä vaihtelevista tavoista määritellä maanpaossa elävä toimittaja. Tässä selvityksessä esitetyt luvut ovat siksi parhaimmillaankin suuntaa-antavia, mutta ne auttavat hahmottamaan ilmiön mittakaavaa Suomessa. Tämän selvityksen perusteella Suomessa elää joitakin satoja maanpaossa eläviä toimittajia. Heistä työkseen journalismia tällä hetkellä tekeviä on kuitenkin vain joitain kymmeniä.

3.1. Kansainvälistä suojelua saavat toimittajat

Suomeen voi tulla maanpakoon YK:n pakolaisjärjestön kautta pakolaisstatuksella, hakemalla turvapaikkaa tai toissijaista suojelua, tai hakemalla oleskelulupaa työn, opiskelun tai perhesuhteiden perusteella. Maahanmuuttovirasto ei tilastoi kiintiöpakolaisten eikä turvapaikanhakijoiden ammattia eikä turvapaikanhaun tai pakolaisuuden perusteita. Myöskään YK:n pakolaisjärjestö UNHCR ei tilastoi pakolaisten ammatteja. Maahanmuuttoviraston prosessiasiantuntija Lauri Roikonen (13.3.2026) antaa useita perusteluita sille, miksi esimerkiksi toimittajan ammattia olisi vaikeaa tilastoida turvapaikanhakijoiden joukosta.

”Eri ihmiset ymmärtävät toimittajan ammatin eri tavoin ja siksi voi olla vaikeaa tehdä rajanvetoa sen suhteen, miten toimittaja määritellään. Lisäksi Maahanmuuttovirasto arvioi turvapaikan perusteita kokonaisuutena, jolloin turvapaikkapäätökseen voi liittyä monia tekijöitä. Hakija voi esimerkiksi olla toimittaja, mutta syy turvapaikan hakemiseen on toinen. Myös henkilösuojakysymykset rajoittavat tilastointia silloin, kun tiettyyn perusteeseen vetoavia hakijoita on vain vähän.” (Roikonen, 13.3.2026.)

Maahanmuuttovirasto voi yksittäistapauksissa antaa luvan tietojen saamiseen salassa pidettävistä asiakirjoista esimerkiksi tutkimusta varten. Koska tätä selvitystä ei ole tehty minkään tutkimuslaitoksen tai yliopiston alaisuudessa, ei tällainen mahdollisuus tullut kyseeseen tätä selvitystä tehdessä. Tietopyyntö toimittajataustaisten hakijoiden määrästä päätyi tämän selvityksen aikana vastaukseen, jonka mukaan määrän selvittäminen esimerkiksi kymmenen vuoden ajalta kestäisi vuoden ja maksaisi kymmeniä tuhansia euroja.

Toimittajan työn perusteella haettu turvapaikka ei kuitenkaan ole yleinen hakuperuste, eikä Maahanmuuttovirastossa odoteta tähän myöskään suurta muutosta. Roikonen (13.3.2026) suostuu kuitenkin tekemään arvion: ”Turvapaikkaa hakevien toimittajien määrä on vuosittain plus, miinus kymmenen henkilöä”, Roikonen sanoo. Määrä vaihtelee sen mukaan, kuinka paljon turvapaikkahakemuksia jätetään vuositasolla yhteensä. Viimeisen kymmenen vuoden ajalta, jolloin Roikonen on itse ollut tiiviisti tekemisissä hakemusten kanssa, hän tekee karkean arvion, jonka mukaan Maahanmuuttovirasto olisi vastaanottanut 50–200 turvapaikkahakemusta maanpakoon lähteneiltä toimittajilta.

Kuinka moni näistä 50–200 henkilöstä sitten on saanut turvapaikan Suomesta? Roikonen (13.3.2026) toteaa, että jokainen turvapaikkahakemus käsitellään yksilöllisesti, mutta toimittajan ammatti on kuitenkin nostettu riskiprofiiliksi usean lähtömaan kohdalla, jos maassa on muutoinkin heikompi ihmisoikeustilanne. Mikäli kokonaisarviossa ei ole muita turvapaikan saamista estäviä tekijöitä, on näin ollen todennäköistä, että hakijat ovat saaneet turvapaikan.

Journalistiliiton kansainvälisten asioiden asiantuntija Salla Nazarenko (16.2.2026) kertoo kirjoittavansa vuosittain kaksi tai kolme kirjettä Maahanmuuttovirastolle maanpakoon lähteneiden toimittajien hakemusten tueksi. Nazarenkon mukaan monet näistä toimittajista ovat saaneet turvapaikan. Myös Nazarenkon edeltäjä Journalistiliitossa, Juha Rekola, kertoo kirjoittaneensa oman uransa aikana ainakin 25 kirjettä Maahanmuuttovirastoon toimittajien turvapaikkahakemusten tueksi. Myös Rekolan käsitys on, että monet näistä hakijoista saivat turvapaikan.

Myös Suomeen tulevien kiintiöpakolaisten joukossa on vuosittain toimittajia. Maahanmuuttoviraston Kansainvälisen suojelun osaston prosessinomistaja Otso Paasi (13.3.2026) kertoo, että ainakin hätätapauskiintiössä voi olla toimittajia vuosittain. Vuoden 2023 pakolaiskiintiön kohdentamispäätöksestä lähtien on Afganistanin kohdalla mainittu muiden haavoittuvimmassa asemassa olevien ryhmien lisäksi ”toimittajat” (Valtioneuvosto, 2022; Valtioneuvosto, 2025). Näin ollen on mahdollista, että ainakin vuodesta 2023 eteenpäin on Suomeen tullut joitakin pakolaistoimittajia Afganistanista. Otso Paasi arvioi, että vuosittain Suomeen tulee yksittäisiä toimittajia pakolaisstatuksella. Jos arvioidaan, että heitä tulisi keskimäärin vuodessa 2–10 henkilöä, niin kymmenen vuoden aikana heitä olisi tullut 20–100.

Tämän haarukan perusteella Suomeen olisi viimeisen kymmenen vuoden aikana saapunut 70–300 kansainvälistä suojelua saavaa toimittajaa – sekä turvapaikan tai toissijaista suojelua saaneita että kiintiöpakolaisia. Haastatelluista Suomessa asuvista maanpakoon lähteneistä toimittajista puolet oli kuitenkin tullut Suomeen saatuaan oleskeluluvan työ- tai opiskelupaikan tai perhesuhteiden vuoksi. Voisi näin ollen tehdä karkean arvion, että yhteensä Suomeen olisi viimeisen kymmenen vuoden aikana tullut 140–600 henkilöä. Kuten sanottua, nämä arviot ovat vain hyvin suuntaa antavia.

3.2. Muut arviot maanpakoon lähteneiden toimittajien määristä

Tätä selvitystä varten haastatelluilta Suomessa maanpaossa eläviltä toimittajilta sekä heitä tukevilta henkilöiltä ja tahoilta on myös kysytty arviota luvuista. Kaikilta haastatelluilta maanpakoon lähteneiltä toimittajilta on esimerkiksi kysytty muista heidän tiedossaan olevista samasta maasta tai samaa kieltä puhuvista maanpakoon lähteneistä toimittajista. Näiden haastattelujen kautta on kuultu yhteensä noin 70–100 toimittajasta. Esimerkiksi Vikesin Somalian-hankeasiantuntija Wali Hashi, joka on itsekin lähtenyt maanpakoon 17-vuotiaana ja kouluttautunut Suomessa toimittajaksi, arvioi, että Suomessa on kymmenen maanpaossa elävää somalialaista toimittajaa. Venäläiset toimittajat kertoivat tuntevansa korkeintaan 15 muuta toimittajaa Suomessa. Arabiankielisiä arvioitiin olevan varmasti yli 20, mutta jopa lähemmäs 50. Lisäksi Suomessa elää kymmenistä maista maanpakoon lähteneitä yksittäisiä toimittajia tai muita media-alan työntekijöitä.

Tätä selvitystä varten on tarkasteltu myös työttömyystilastoja tammikuulta 2026 ja 2016. Myös tätä tietoa tarkasteltiin mahdollisen mittakaavan saamiseksi siitä syystä, että työttömyys korostui haastateltujen maanpakoon lähteneiden toimittajien keskuudessa. Työttömyystilastoista on tarkasteltu kansalaisuuksittain sitä, kuinka monta ihmistä on ilmoittanut hakevansa tai omaavansa työkokemusta kolmesta eri ammattiryhmästä: toimittajat; ohjaajat ja tuottajat; juontajat ja kuuluttajat. On tärkeää korostaa, että luvut eivät tarjoa muuta kuin mittakaavan Suomessa elävistä jonkin muun maan kuin Suomen kansalaisista, jotka ovat ilmoittaneet hakevansa tai omaavansa työkokemusta eri yllä olevista media-alan ammateista. Moni maanpakoon lähtenyt toimittaja työskentelee tai opiskelee toisella alalla. Lisäksi kaikki toimittajataustaiset henkilöt eivät todennäköisesti raportoi omaa taustaansa samalla tavoin.

Vuoden 2026 tilastossa on 305 muun kuin Suomen kansalaisuuden omaavaa henkilöä, jotka ovat ilmoittaneet, että he hakevat tai heillä on työkokemusta yllä mainituista ammateista. Tilastossa korostuvat ukrainalaiset. Heitä on 46. Sen jälkeen suurin ryhmä ovat venäläiset: 31 henkilöä. Kolmanneksi suurin ryhmä ovat irakilaiset, 21 henkilöä. Mikään muu maa ei ylitä yli kahdenkymmenen henkilön rajaa. Vuonna 2016 suurimmat ryhmät olivat venäläiset 44 ja irakilaiset 27. Yhteensä työttömiä työnhakijoita, jotka täyttivät annetut kriteerit, oli 270. Mikään muu maa ei ylittänyt yli 20 henkilön rajaa. Mitä pienemmästä ryhmästä on kyse, sen tärkeämpää on turvallisuuden näkökulmasta, ettei edes maita erikseen mainita.

Maahanmuuttoviraston Roikosen mukaan mikään tietty maa ei korostu turvapaikkapäätöksissä tai hakemuksissa.
Lähes kaikista Suomelle keskeisistä lähtömaista tulee myös toimittajia. ”Yleistyksenä voi sanoa, että yleensä toimittajia tulee niistä maista, joissa on kehittyneempi tietoinfrastruktuuri”, Roikonen toteaa. Roikonen ei tunnista, että esimerkiksi Venäjä korostuisi tilastoissa, vaikka vuoden 2022 jälkeen joihinkin Euroopan maihin on muodostunut venäläisten maanpakoon lähteneiden toimittajien keskittymiä.

Journalistiliiton Salla Nazarenkon (16.2.2026) ja hänen edeltäjänsä Juha Rekolan (23.2.2026) mukaan heitä lähestyneissä toimittajissa on korostunut muutamia maita: Venäjä, Lähi-idän maat, erityisesti Irak, Somalia ja Afganistan. Kaikki nämä ovat maita, jotka korostuvat turvapaikanhakijoiden joukossa ylipäätään. Vuonna 2022 Suomesta turvapaikkaa hakeneiden kansalaisuuksissa nousi korkeimmaksi Venäjä, vuonna 2023 ja 2024 Somalia ja vuonna 2025 Afganistan. Myös Irak, Iran ja Turkki nousevat esiin näissä tilastoissa viimeisten vuosien ajalta. (Maahanmuuttovirasto, 2023; 2025; 2026.) Venäjä ja Irak nousevat esiin myös edellä mainituissa toimittajien työttömyystilastoissa.

4. MILLAISTA TUKEA SUOMESSA TÄLLÄ HETKELLÄ TARJOTAAN?

Suomesta löytyy useita huomionarvoisia esimerkkejä maanpaossa elävien toimittajien tukemisesta. Tuki on kohdistunut sekä akuuttiin hätään ja turvan saamiseen että ammatillisen työn jatkamiseen ja yhteisön rakentamiseen. Pääasiassa tämä tuki on kuitenkin ollut hajanaista ja perustunut määräaikaisiin, usein kertaluontoisiin hankkeisiin tai jopa yksittäisten ihmisten aloitteellisuuteen. Suomesta puuttuu lähes kokonaan systemaattiset valtion tukemat rakenteet, maanpaossa elävien toimittajien tukemiseen kohdistuva pitkäaikainen ohjelmarahoitus järjestöille tai tähän keskittyvä apurahajärjestelmä.

4.1. Tukea yksittäisiltä henkilöiltä

Kolme tähän selvitykseen haastateltua maanpaossa elävää toimittajaa kokee, että ilman yksittäisten suomalaisten apua he eivät olisi päässeet Suomeen eivätkä uuteen alkuun täällä. Nämä auttajat ovat kaikki olleet media-alan edustajia, jotka ovat tunteneet vaarassa olevat toimittajat työnsä kautta.
Eräänä päivänä koiranulkoilutuslenkillään tuottaja Kirsi Mattila (24.2.2026) sai ystävältään Afganistanista hätäviestin: Taliban oli tullut hänen kotiinsa tekemään kotietsintää. Oli vuosi 2021 ja Taliban oli hiljattain noussut uudelleen valtaan Afganistanissa. Suomi evakuoi tuolloin valtioneuvoston päätöksellä omien kansalaistensa lisäksi Suomelle työskennelleitä afganistanilaista perheineen. Yhteensä heitä oli noin 170. Evakuoitujen joukossa ei kuitenkaan ollut niitä naistoimittajia, joita Suomi oli kouluttanut Afganistanissa kehitysyhteistyövaroilla yhdeksän vuoden ajan. Nämä naiset olivat koulutuksensa ja ammattinsa vuoksi vaarassa. Mattila kirjoitti tuolloin kollegoidensa kanssa Helsingin Sanomien yleisönosastolle ja vaati hallitukselta toimia:

”Taliban kiertää jo talosta taloon nimilistojen kanssa, ja Suomen kouluttamien naisten nimiä on näillä listoilla…Suomen hallitus on ollut tietoinen siitä hengenvaarasta, johon naistoimittajat ovat joutuneet. Tästä huolimatta Suomi jätti kouluttamansa naiset tylysti oman onnensa nojaa – heille ei löytynyt sijaa evakuointilennoilta.”

Hätäviestin Mattilalle lähettänyt ystävä oli yksi näistä Suomen varoilla koulutetuista naistoimittajista. Hiljattain tehdyn Afganistanin tilannetta käsittelevän juttukeikan ansiosta Mattilan puhelimesta löytyi Afganistanin evakuoinnista vastaavan henkilön numero. Hätääntynyt Mattila kirjoitti hänelle tekstiviestin ja selitti ystävänsä tilanteen. Evakuoinneista vastannut virkamies soitti välittömästi takaisin. Mattila tiedusteli olisiko Suomella turvataloa, jonne hänen ystävänsä voisi paeta. Suomella ei ollut turvataloa, mutta Norjalla ja Kanadalla oli sellaiset. Lopulta virkamies tarjosi Mattilan ystävälle kuitenkin odottamatonta vaihtoehtoa. ”Meidän pyyntömme evakuoida Suomen kouluttamat naistoimittajat oli tähän asti tyrmätty niin täysin, että en edes ymmärtänyt pyytää, että ystäväni evakuoitaisiin”, Mattila (24.2.2026) sanoo.

”Mutta tämä virkamies ymmärsi, miten suuressa vaarassa on ihminen, jonka luo Taliban menee tekemään kotietsintää, ja jolla lisäksi on niin monia kansainvälisiä kytköksiä, kuin ystävälläni oli. Hän teki nopean päätöksen siitä, että ystäväni ja hänen tyttärensä evakuoidaan.”

Tämän jälkeen asiat etenivät nopeasti. Mattilan ystävä ja hänen tyttärensä pääsivät Kabulin kentälle ja lennolle Suomeen.

Kokemuksen perusteella Mattila sanoo, että Suomi tarvitsee humanitaarisen viisumin. ”Tänne pääsee tällä hetkellä vain, jos on työsopimus tai opiskelupaikka – joita on todella vaikea saada – tai sitten salakuljettajien avulla”, Mattila toteaa. Suomessa Kirsi Mattilan mukaan pärjäävät parhaiten ne, joilla on joku paikallinen tuki. ”Kaikilla, joilla menee vähänkin paremmin, on joku ihminen apunaan”, hän sanoo.
Haastatteluissa noin puolet Suomessa asuvista maanpaossa elävistä toimittajista mainitseekin nimeltä jonkun henkilön, joka on auttanut toimittajan saapuessa Suomeen. Myös toisen tähän selvitykseen haastatellun toimittajan tilanteessa yksittäisen suomalaisen kollegan yhteydenotto Suomen lähetystöön mahdollisti toimittajan pakenemisen maasta. Yhdelle haastateltavalle suomalainen media-alan päällikkötehtävissä työskennellyt henkilö oli kirjoittanut kirjeen, jota hän saattoi näyttää rajalla ja pääsi sen avulla maahan. Toiselle toimittajalle kerättiin huonekaluja uuteen asuntoon, leluja lapselle, lahjakortti ruokakauppaan. Kahdessa tapauksessa Suomen Journalistiliiton hallitus on tarjonnut toimittajalle ja tämän perheelle hätämajoitusta Journalistiliiton omistamassa asunnossa. Tässäkin tapauksessa kyseessä oli yksittäinen päätös. Asunnot sattuivat olemaan tyhjinä juuri kun tarvetta niille oli. Ennen kaikkea, hallituksessa ollut henkilö tunsi henkilökohtaisesti asuntoihin muuttuneiden toimittajien tilanteen.

Yksittäisten henkilöiden tuki on ollut keskeistä myös työn jatkumisessa. Yksi maanpakoon lähtenyt toimittaja, joka on julkaissut useita artikkeleita freelancerina eri lehdissä, kertoo:
”Kesti jonkin aikaa ennen kuin ymmärsin, että Suomessa tarvitset aina jonkun, joka uskoo sinuun ja tukee sinua mediakentällä. Muuten ei ole mitään mahdollisuuksia työllistyä.”

Suomen mediakentältä löytyy monia muitakin tarinoita tilanteista, joissa yksittäinen ihminen on tukenut maanpakoon lähteneitä toimittajakollegoitaan. Nämä tarinat ovat yhtäältä esimerkkejä yksilöiden halusta auttaa ja kyseenalaistaa valtion heikkoa tukea apua tarvitseville toimittajille. Nämä auttamisen tarinat ovat kiinteästi yhteydessä tukirakenteiden niukkuuteen. Toisaalta humanitarismin tutkimus tarkastelee tällaisia auttamisen tarinoita myös hyvin kriittisesti. Yksilöiden varaan jääneen tuen nähdään esimerkiksi ylläpitävän epätasa-arvoista rakennetta ja valtasuhdetta, jossa auttajilla on valta valita ketä he auttavat ja miten. Katsottiin avun tarjoamista mistä näkökulmasta tahansa, ilman pysyviä ja selkeitä rakenteita on tuki maanpaossa eläville toimittajille sattumanvaraista ja riippuu maanpaossa elävän toimittajan henkilökohtaisista suhteista.

4.2. Pyrkimystä systemaattisuuteen

Jonkinasteista systemaattisuutta nähdään Suomen Journalistiliiton ja Suomen PENin jo pitkään jatkuneessa tuessa turvapaikkaa hakeville toimittajille. Esimerkiksi Journalistiliitossa on jo 20 vuoden ajan työskennellyt kansainvälisten asioiden asiantuntija, joka on turvapaikanhakijoiden pyynnöstä kirjoittanut heille tukikirjeitä Maahanmuuttovirastoon. Suomen PENillä on pitkä historia sanavapautensa vuoksi vainottujen kirjoittajien, myös toimittajien, auttamisessa. Myös PENissä on pyynnöstä kirjoitettu vastaavia kirjeitä toimittajien turvapaikkahakemusten tukemiseksi. Kaikki suomalaiset sanan- ja medianvapauden järjestöt ottavat myös systemaattisesti kantaa toimittajien auttamiseksi esimerkiksi Gazassa tai Afganistanissa. Suomen Journalistiliitto (2026) on avustanut ukrainalaisia journalisteja lahjoituksilla vuosina 2022, 2023, 2024 ja 2026.

Suomessa myös Artists at Risk (AR) -järjestö on vuodesta 2013 lähtien järjestänyt residenssimadollisuuksia vainotuille toisinajattelijoille sekä niille, jotka pakenevat sotaa, esimerkiksi Ukrainasta. Suurin osa residenssiin tulijoista identifioituu taiteen ammattilaisiksi, mutta ohjelmassa on ollut myös muutama toimittaja. Järjestön toinen perustajista ja johtajista Marita Muukkonen (3.3.2026) korostaa, että taiteilijan ja toimittajan raja voi olla häilyvä; monet residenssiin tulleista toisinajattelijoista ovat olleet esimerkiksi valokuvaajia tai dokumentaristeja. Kolme Artists at Riskin (AR) residenssin saaneista on kuitenkin selkeästi ollut kirjoittavia toimittajia. Näissä tapauksissa Journalistisen kulttuurin edistämissäätiö JOKES ja Suomen Journalistiliitto ovat olleet keskeisiä alullepanijoita ja taloudellisia tukijoita. Myös Helsingin Sanomain Säätiö on tukenut yhtä residenssipaikan saanutta toimittajaa, ja Suomen PEN ollut mukana toimittajien residenssien tukiverkostossa. (Muukkonen, 3.3.2026.)
Muukkosen mukaan on suuri myytti, että maanpakoon lähteneet sananvapauden puolustajat haluaisivat hakea turvapaikkaa. ”Turvapaikka on yleensä viimeinen vaihtoehto taiteilijoille ja toimittajille”, Muukkonen sanoo. Prosessin aikana ei voi matkustaa eikä tehdä työtä kansainvälisesti. Lisäksi turvapaikan saamisen jälkeen on vaikeaa palata takaisin. ”Toisinajattelijat ovat yleensä hyvin sitoutuneita omaan yhteiskuntaansa. Yleensä he haluavat palata”. Vain muutama Artist at Riskin (AR) residenssipaikan saaneista on hakenut turvapaikkaa Suomessa. ”On suojeltava toisinajattelijoita silloin, kun he sitä tarvitsevat ja humanitaarinen viisumi olisi siihen paras vaihtoehto. Yleensä silloin, kun on saanut lyhyen tai pidemmän hengähdystauon, valtaosa palaa takaisin omaan maahansa, myös Artists at Riskin globaalissa verkostossa”, Muukkonen sanoo. Suomen viisumikäytännöt ovat tiukkoja, mutta Artists at Risk (AR) toimii maailmanlaajuisesti. Residenssipaikkoja on ympäri maailmaa, myös Schengen-alueen ulkopuolella. (Muukkonen, 3.3.2026.)

Helsingissä Artists at Riskin (AR) työ ei olisi nykyisellään mahdollista ilman Helsingin kaupungin tukea residenssipaikkoihin. AR-Suomen verkostossa esimerkiksi Porvoon kaupunki tukee myös toimintaa. Muutoin järjestön työ on ahtaalla valtion tuen leikkausten vuoksi. Vuonna 2025 järjestettiin kuitenkin ensimmäinen residenssipilotti ihmisoikeuspuolustajille Artists at Riskin (AR), ulkoministeriön, Helsingin kaupungin ja EU:n Protect Defenders -mekanismin yhteistyönä. Hanke tarjosi kahdelle ihmisoikeuspuolustajalle – joista toinen oli toimittaja – mahdollisuuden jatkaa turvallisesti ”ihmisoikeuksien, demokratian ja kansalaisyhteiskunnan puolustamista”. EU:n Protect Defenders -mekanismi oli hankkeen päärahoittaja. (Muukkonen, 3.3.2026.) Ulkoministeriön ihmisoikeuspolitiikan yksikön lähetysneuvos Esko Männistön (23.1.2026) mukaan pyrkimyksenä on saada Suomeen mahdollinen pysyvä ihmisoikeuspuolustajien tukiohjelma. Tästä päätetään pilottiohjelman kokemusten perusteella. Tällä hetkellä tiedetään, että pilottiohjelma jatkuu myös vuonna 2026.

Joissakin muissa Euroopan maissa kansalaisjärjestöillä on ollut huomattavasti merkittävämpi mahdollisuus tarjota maanpakoon lähteneille toimittajille tukea. Esimerkiksi Ranskassa ja Saksassa kansalaisjärjestöt pyörittävät turvataloja, joihin maanpakoon muuttaneita toimittajia voi majoittaa väliaikaisesti, ennen kuin he löytävät oman asunnon (Wylie, 2024). Latviassa maahanmuuttajatoimittajien tukemista varten perustetussa Riga Media Hubissa lakiosasto on toiminut yhdyslinkkinä valtion ja venäläisten maanpaossa elävien toimittajien välillä viisumiasioissa. Samoin Saksassa Toimittajat ilman rajoja -järjestö on tukenut toimittajien viisumihakemuksia. Tällainen tuki järjestöiltä on ollut mahdollista, ei pelkästään järjestön saaman rahoituksen vuoksi, vaan myös siksi, että molemmissa maissa on ollut käytössä viisumijärjestelmä, joka on helpottanut toimittajien maahantuloa: Latviassa nopeutettu viisumijärjestelmä toimittajille ja Saksassa humanitaarinen viisumi (Scott ym. 2025). Suomessa Toimittajat ilman rajoja -järjestön Suomen osasto ei voisi tarjota Saksan osaston kaltaista tukea resurssipulan vuoksi. Suomen osastolla on vain 118 jäsentä ja toiminta on näin ollen merkittävästi pienimuotoisempaa kuin Saksassa. (Runsten, 19.4.2026.)

4.3. Tuki journalistisen työn jatkamiseen ollut sirpaleista ja lyhytjänteistä

Yksi venäläinen maanpakoon lähtenyt toimittaja kuvaa kokemustaan Suomesta:
”Olen saanut kyllä tukea, mutta se on kaikki tullut yksittäisiltä henkilöiltä. Olen ollut todella hämmästynyt siitä, miten vähän Suomessa on esimerkiksi järjestöjä, jotka tukisivat toimittajia. Venäjällä sellaisia järjestöjä on pilvin pimein.”

Suomessa on kuitenkin järjestöjä, jotka tukevat maahanmuuttajataustaisia toimittajia. Miksi tämä toimittaja ei tiedä niistä? Onko hän kenties toivonut järjestöiltä toisenlaista tukea, kuin mitä ne tällä hetkellä tarjoavat? Vai onko tuki niin sirpaleista, että se käytännössä tuntuu olemattomalta? Tuki on hajallaan eri toimijoiden alaisuudessa ja on tähän mennessä toteutunut pääasiassa lyhytaikaisina hankkeina, joista ei ehdi muodostua pysyviä, laajasti tunnettuja rakenteita. Tämä voi selittää sekä sen, miksi tieto ei kulje, että sen, miksi tuki koetaan riittämättömäksi.

Monet näistä hankkeista ovat kuitenkin olleet merkittäviä useiden maanpakoon lähteneiden yksilöiden elämässä. Ne keskittyvät erityisesti toimittajien työn jatkuvuuden tukemiseen. Huomionarvoista on, että näissä hankkeissa maanpaossa elävät toimittajat nähdään yleensä osana suurempaa maahanmuuttajatoimittajien ryhmää, ei ryhmänä, joka tarvitsisi erityistä tukea pakolaisasemansa vuoksi.
Viestintä ja kehitys -säätiö Vikes, jonka kansainvälistä työtä tehdään kehitysyhteistyövaroista, on jo vuosia tukenut maanpakoon lähteneitä toimittajia ja medioita kansainvälisessä työssään, erityisesti Keski-Amerikassa. Vikes on 20-vuotinen järjestö, jonka perusajatuksena on solidaarisuus toimittajien kesken. Vikesillä alkaa keväällä 2026 uusi neljävuotinen ohjelmakausi, johon on ensimmäistä kertaa sisällytetty maanpaossa elävien toimittajien tukeminen omaksi temaattiseksi osa-alueekseen.

Tulevaisuudessakin tämä tuki kohdentuu pääasiassa Suomen ulkopuolelle, mutta Vikes tulee toteuttamaan koko ohjelmatyönsä sisältöä soveltuvin osin myös Suomessa, esimerkiksi viestinnän ja vaikuttamistyön kautta.

Maanpakoon lähteneiden toimittajien ja medioiden tukeminen temaattisena osa-alueena Vikesin ohjelmassa on kuitenkin merkittävää, sillä tätä kautta ensimmäistä kertaa Suomessa tuetaan juuri tätä toimintaa pitkäjänteisellä ohjelmatuella. Edellisen ohjelmakauden aikana (vuosina 2022–2025) Vikes nosti teemaa esille lähinnä viestinnässään ja median moniäänisyyden tukemisen kautta.
Vuonna 2024 alkanut kaksivuotinen Media moniäänisemmäksi nyt! -hanke järjesti esimerkiksi mentorointia suomea puhuville maahanmuuttajatoimittajille, myös joillekin maanpakoon lähteneille toimittajille. Hanke perustui vuonna 2023 toteutettuun selvitykseen, jossa tunnistettiin toimituksien tarve kehittää moniäänisyyttä tukevia käytäntöjä (Khalimzoda & Vereb-Dér, 2025). Selvitykseen koottiin myös suositukset tilanteen parantamiseksi. Kaksi keinoa nousi erityisesti esiin: asennemuutos mediassa ja tarve mentorointiin. Kahdeksan kuukautta kestäneen mentorointiohjelman ideana oli tarjota maahanmuuttajataustaisille toimittajille suomalalaistaustaisten vapaaehtoisten tukea, taitoja toimia freelancerina Suomessa sekä itseluottamusta ja kontaktiverkostoja. Vikesin globaalikasvatuksen asiantuntija Kristiina Markkanen kokee, että media-alan asenteet maahanmuuttaja- ja pakolaistoimittajia kohtaan ovat parantuneet kahden vuoden aikana, ja Vikesin ohjelmalla on voinut olla siinä oma osuutensa.

Vapaaehtoisten toimittajien tekemää mentorointia Vikesissä on kuitenkin tehty jo pidempään, muun muassa maanpaossa eläville toimittajille (Markkanen, 19.4.2026). Muutama tähän selvitykseen haastatelluista toimittajista onkin saanut mentoroinnista merkittävää henkistä ja konkreettista tukea Suomeen kotoutumiseen. Jotkut tätä selvitystä varten haastatellut media-alan toimijat ehdottivat haastatteluissaan juuri tällaista ohjelmaa maanpaossa olevien toimittajien tukemiseksi. Vikesin toiminnalle nähdään siis olevan paljon tarvetta, mutta on myös merkillepantavaa, että nämä haastateltavat eivät tienneet Vikesin tarjoamasta tuesta. Se viestii siitä, ettei toiminta ole vielä saavuttanut sen tason systemaattisuutta, että tieto siitä tavoittaisi laajasti media-alan ihmisiä.
Toinen tähän selvitykseen nostettava esimerkki on Haaga-Helia ammattikorkeakoulun toimittajakoulutus maahanmuuttajille, joka on järjestetty kolmesti vuodesta 2019 lähtien. Hankkeeseen haettiin vuosittain rahoitusta erikseen esimerkiksi Opetushallitukselta. Sitra rahoitti opiskelijoiden harjoittelua suomalaisissa mediataloissa. Haaga-Helian medianomikoulutuksen tutkintojohtaja ja journalismin osaamisaluejohtaja Anne Leppäjärvi (5.3.2026) muistelee koulutuksen alkutaivalta. ”Harvassa toimituksessa oli niitä, jotka käsittivät, miksi edes teemme tällaista”. Tässä asenteessa Leppäjärvi kokee kuitenkin vuosien varrella nähneensä muutosta.

Kolmen koulutuksen jälkeen Haaga-Heliassa etsittiin vaihtoehtoa, joka koulutuksen lisäksi myös työllistäisi toimittajia (Leppäjärvi, 5.3.2026; Nousiainen 22.1.2026.) Rahoitusta haettiin monikieliselle Satakieli medialle, joka perustettiin vuonna 2024. Satakielessä maahanmuuttajataustaiset freelancerit kirjoittavat omalla äidinkielellään Suomessa asuville maahanmuuttajayleisöille englanniksi, ukrainaksi, arabiaksi, venäjäksi ja suomeksi. Toista vastaavaa hanketta ei Suomesta löydy. Vaikka siirtyminen koulutuksesta Satakieleen on ymmärrettävä kehityskulku juuri työmahdollisuuksien näkökulmasta, nousi tähän selvitykseen haastateltujen, maanpakoon lähteneiden toimittajien keskuudessa esiin myös toiveita uudelleen toteutettavalle koulutukselle. Tätä selvitystä kirjoitettaessa Satakielen tulevaisuus on epävarma. Rahoitushakemukset toiminnan jatkumiselle ovat kerta toisensa jälkeen saaneet kielteisen päätöksen, ja toiminnan loppuminen tähän kevääseen on edessä, kertoo Haaga-Helian tämänhetkinen journalismin koulutuksen tutkinto- ja osaamisaluejohtaja Kaijaleena Runsten (19.4.2026). Satakielen päättyminen jättäisi suomalaiselle mediakentälle merkittävän aukon.

Yksi Satakielen merkittävimmistä panoksista on ollut rakentaa yhteistyössä tekemisen mallia suomenkielisen median kanssa. Satakielen ja Suomen Kuvalehden kahdessa yhteistyöprojektissa kummankin median toimittaja työsti yhdessä pitkän tutkivan journalismin artikkelin. Projektissa yhdistyivät Suomen Kuvalehden rakenteelliset vahvuudet sekä ukrainalaisen toimittajan osaaminen, verkostot ja kielitaito. Yhteistyö maanpaossa elävien toimittajien kanssa ei tukisi pelkästään heitä vaan myös suomalaisia toimituksia, tarjoten niille muiden kielten osaajia, erilaista elämänkokemusta, kulttuurisen ymmärryksen, joka auttaa kontekstoinnissa ja verifioinnissa sekä uusia näkökulmia suomalaisen mediakentän hegemonisiin katsomuskantoihin ja toimintamalleihin. Ilman tällaista yhteisen oppimisen ja jakamisen näkökulmaa kaikissa maanpakoon lähteneiden toimittajien koulutus-, työllistymis-, mentorointi- ja tukiohjelmissa on riski: niistä muodostuu ylhäältä ohjattuja projekteja, jotka rakentavat ja ylläpitävät suomalaisten ja maanpaossa elävien toimittajien välistä hierarkiaa.

4.4. Tuen tavoittavuuden haasteet

Suomen Journalistiliitossa on 129 jäsentä, joiden äidinkieli ei ole mikään kotimaisista kielistä. Tälle ryhmälle Journalistiliitto on järjestänyt useampia yksittäisiä tapaamisia. Liiton entisen kansainvälisten asioiden asiantuntijan Juha Rekolan (23.2.2026) aikana perustettiin erikseen myös verkkosivu ja Facebook-ryhmä tukemaan maahanmuuttajataustaisten toimittajien verkostoitumista ja työskentelyä. Molemmat kaatuivat Rekolan mukaan siihen, ettei tarpeeksi halukkaita osallistujia löytynyt. ”Kyllä se Facebook-ryhmäkin on varmaan edelleen olemassa, mutta ei sinne kukaan kirjoita”, Rekola (23.2.2026) huoahtaa.

Syitä vähäiseen osallistumiseen voi olla useita. Suomi on maantieteellisesti laaja maa ja esimerkiksi turvapaikanhakijat ja pakolaiset asuvat ympäri Suomea, kaukana toisistaan. Liikkuminen voi yksinkertaisesti olla työttömyyskorvauksella liian kallista, hankalaa tai raskasta. Yksi pakolaisena Suomeen tullut toimittaja esimerkiksi kieltäytyi saapumasta Helsinkiin keväällä 2026 media-alan järjestön kutsumana.

”Koska matka on pitkä, se on todella raskas minulle. Minua on kidutettu vankilassa ja olen kärsinyt paljon. En pysty keskittymään kovin hyvin, jos en ole voinut levätä sitä ennen.”

Toinen syy voi olla se, etteivät kaikki halua tulla määritellyiksi maahanmuuttajataustansa kautta. Rekola (23.2.2026) muistelee, että osa maahanmuuttajataustaisista toimittajista sanoi aikanaan suoraan, etteivät he halunneet tulla nähdyiksi maahanmuuttajina. Myllylän, Pantin ja Kivijärven (2025) tutkimuksessa koskien turvapaikanhakijoita havaittiin, että monet heistä saattoivat hylätä ’turvapaikanhakijaidentiteetin’ ja pyrkivät mieluummin identifioitumaan ’tavalliseksi ihmiseksi’. Moni saattaa vastustaa ajatusta osallistua tapaamisiin ihmisten kanssa, joiden kanssa heillä on yhteistä vain maanpakolaisstatus. Myös yksi tämän selvityksen haastateltavista ei esimerkiksi halunnut olla missään tekemisissä muiden, varsinkaan omasta lähtömaastaan tulleiden ihmisten kanssa, vaan halusi nimenomaan rakentaa yhteyksiä suomalaisiin ja identifioitua suomalaisena.

Merkitystä voi kuitenkin olla myös sillä, kokeeko ihminen tulevansa määritellyksi maahanmuuttajaksi omasta halustaan vai muiden toimesta, ja ylipäätään, kokeeko hän, että tarjottu tuki on sellaista, jossa hän ei ole alisteisessa valtasuhteessa suomalaiseen väestöön. Kolmas mahdollinen syy saattaakin piillä tässä kritiikissä, jonka yksi haastateltava esitti Suomessa järjestettyjä maahanmuuttajataustaisille toimittajille tarkoitettuja hankkeita kohtaan.

”Nämä kaikki ohjelmat ovat ainoa tuki, mitä Suomesta löytyy, ja siksi ne ovat hyviä. Mutta niitäkin vaivaa joskus sellainen tunnelma, ettei meihin muualta tuleviin toimittajiin luoteta… Meihin suhtaudutaan holhoavasti ja ylenkatsovasti, kuin me emme osaisi mitään…”

Tutkimus pakolaisista ja turvapaikanhakijoista on käsitellyt passiivisuutta tai päätöstä olla osallistumatta erilaiseen heille suunnattuun toimintaan poliittisena valintana (esim. Kallio ym. 2021, 4015). Voikin hyvin olla, että kokemukset hierarkiasta suomalaisten toimijoiden ja maahanmuuttajatoimittajien kesken selittävät joidenkin haluttomuutta osallistua tapahtumiin. Useissa haastatteluissa nousivat myös esiin esimerkiksi pienet yhteisömediat, joissa maanpakolaistoimittajat olivat työskennelleet toisten samassa tilanteessa olevien, samasta maasta tulevien tai samaa kieltä puhuvien kanssa. Näissä yhteyksissä korostui omaehtoinen tekeminen ja yhteisöllisyys, josta puuttui suomalaisten tekijöiden ja maahanmuuttajien välinen valtahierarkia.

5. SUOMESSA MAANPAOSSA ELÄVIEN TOIMITTAJIEN KOKEMUKSIA TUEN TARPEESTA

5.1. ”En voi koskaan kilpailla niiden kanssa, joiden äidinkieli on suomi”

Lähes kaikki haastatellut Suomessa asuvat maanpaossa elävät toimittajat ilmaisivat erilaisia surun, pettymyksen ja turhautumisen tunteita siitä, etteivät voineet jatkaa työtään toimittajina Suomessa. Kuten on aiemmin todettu, haastateltavista vain kaksi on työllistynyt kokoaikaiseksi suomalaiselle mediakentälle. Myös alaa vaihtaneet tai toista alaa opiskelevat kertoivat haaveilevansa vielä joskus mahdollisuudesta jatkaa journalismin parissa tai harmittelivat, etteivät olleet yrittäneet sinnikkäämmin hakeutua media-alalle.

Monet kokivat ristiriitaisia tunteita: yhtäältä kiitollisuutta saamastaan suojelusta, mutta samalla pettymystä siihen, miten Suomessa arvostettiin heidän työtään. Vain yksi haastateltava sanoi, ettei hänen mielestään Suomen tarvinnut tarjota maanpakoon lähteneelle toimittajalle muuta kuin turvapaikka. Useampi haastateltava ilmaisi ymmärtävänsä, ettei Suomesta ollut mahdollista saada media-alan töitä, kun suomea äidinkielenäänkin puhuvien toimittajien keskuudessa työttömyys oli niin suurta.

”Olen yrittänyt kyllä hakea työtä mediasta, mutta en koskaan voi kilpailla niiden kanssa, joiden äidinkieli on suomi. Minulla on vain hyvin vähän vaihtoehtoja tämän maan medioissa”, kuvaa yksi haastateltava.
Myös tutkimus tukee haastateltavien näkökulmaa siitä, että maahanmuuttajataustaisia toimittajia arvioidaan suomalaisessa mediassa usein kielitaidon puutteen näkökulmasta. Nousiainen, Ahva ja Koljonen (2024, 12) toteavat suomalaisia päätoimittajien näkemyksiä tutkineessa artikkelissaan, että ”Usein maahanmuuttajataustaisten journalistien osaaminen nähtiin [päätoimittajien haastatteluissa] puutteiden kautta. Ensinnäkin heiltä puuttui kielitaitoa, toiseksi suomalainen koulutus ja kolmanneksi suomalaisen toimitustyöskentelyn osaamista”. Nousianen, Ahva ja Koljonen (2024, 13) havaitsivat myös, että suomalaisissa toimituksissa elää vahvana eetos, jonka mukaan toimittajan on pystyttävä tekemään työ alusta loppuun itse. Tällaisessa kulttuurissa monikielinen yhteistyö ei saa edes ajatuksen tasolla kunnollista mahdollisuutta.

Monikielisen Satakieli median kehittämää mallia yhteistyöstä maahanmuuttajataustaisen toimittajan ja kotimaisia kieliä äidinkielenään puhuvan kesken tehdäänkin vielä melko vähän suomalaisissa mediataloissa. Ehkä jonkinasteista muutosta on tapahtunut. Ainakin Helsingin Sanomat ja Hufvudstadsbladet ovat viime vuosina kokeilleet menestyksekkäästi työskentelytapaa, jossa maanpakolaistoimittajat ovat työskennelleet omalla äidinkielellään ja heidän työnsä on käännetty kotimaisille kielille.

Useat haastateltavat näkivät Ylen monikieliset uutiset heille ainoana mahdollisena työnantajana Suomessa. Yleisradion Monikieliset uutiset työllistää kuitenkin vain 13 henkilöä, sekä joitakin freelancereitä ja tuntityöläisiä. Ylen Monikielisten uutisten päällikkö Marko Krapu (10.4.2026) kertoo, että vielä muutamia vuosia sitten suomen kielen taito oli edellytys tiettyjen journalististen tehtävien tekemiseen monikielisissä uutisissa. Nykyisin ”tärkeintä on journalistinen osaaminen, verkostoituminen ja halu oppia uutta”. Krapun mukaan hänen tiiminsä on palkannut viimeisen viiden vuoden aikana yhden henkilön, joka ei osannut lainkaan Suomea. ”Myös freelancereitä tai tuntityöläisiä on palkattu, vaikka kotimaisten kielten osaaminen on ollut puutteellista, mutta se ei ole työhön vaikuttanut”, Krapu kertoo.

5.2. ”Kun saavut Suomeen, astut pimeään huoneeseen, jossa ei voi puhua”

Osa maanpakolaistoimittajista vaikutti alistuneen tilanteeseen, jossa kilpailu kotimaisia kieliä äidinkielenään puhuvien kanssa näyttäytyi mahdottomuutena. Sen sijaan osa esitti painavaa kritiikkiä sekä Suomen valtiolle että suomalaiselle mediakentälle. Heidän mielestään Suomen oli tehtävä työtä sen eteen, että Suomessa maanpaossa asuvalla toimittajalla olisi mahdollisuus työllistyä omalle alalleen. Esimerkiksi yli kymmenen vuotta Suomessa maanpaossa asunut, tällä hetkellä työtön toimittaja kritisoi Suomea siitä, etteivät valtio tai kunnat tukeneet maanpakoon lähteneiden toimittajien työn jatkumista mitenkään.

”Suomen suhtautuminen maanpakoon lähteneisiin toimittajiin ei ole selkeä. Maanpakoon lähteneen toimittajan näkökulmasta suojelun ja työn jatkumisen pitäisi kulkea käsi kädessä… maanpakoon lähtenyt toimittaja on lähtenyt kotimaastaan, koska joku on halunnut sulkea hänen suunsa. Jos tämä toimittaja ei voi jatkaa työtään, silloin niiden toive toteutuu, jotka halusivat hänet alun perin ulos…Kun saavut Suomeen, astut pimeään huoneeseen, jossa ei voi puhua. Siksi minä sanon, että Suomi ei ole selkeä sen suhteen, haluaako se suojella journalisteja vai ei.”

Tämän haastateltavan esiin nostamasta näkökulmasta medianvapauden suojeleminen edellyttää, että maanpakoon lähteneiden toimittajien työn jatkumista tuetaan turvan tarjoamisen ohella. Turvan tarjoaminen ilman työn jatkuvuuden mahdollisuutta käytännössä vaientaa maanpakoon lähteneen toimittajan.

Pettymys liittyen siihen kokemukseen, ettei Suomessa arvostettu maanpakoon lähteneiden toimittajien työtä, liittyy joillakin haastateltavilla niihin odotuksiin, joita heillä oli Suomesta ennen maahan tuloa.
”Minulla oli kaksi syytä tulla juuri Suomeen. Ensiksi puolisoni sukulainen asui täällä, ja on helpompaa kulkea hakemusprosessin läpi, jos on edes yksi tuttu uudessa maassa. Mutta toiseksi – ja tämä oli minulle todella tärkeää – tiesin, että Suomi tunnetaan sananvapaudestaan. Ajattelin, että Suomessa saisin paremman mahdollisuuden puhua asioista, niin kuin ne oikeasti ovat minun kotimaassani.”

Tämä maanpakoon jo vuosia sitten lähtenyt kokenut toimittaja oli erityisen pettynyt suomalaisen median yksiäänisyyteen, kun se käsitteli toimittajan lähtömaata koskevia asioita. Toimittaja oli hakenut jo vuosia apurahoja omille töilleen ja tarjonnut kirjoituksiaan suomalaiselle medialle, mutta ei ollut saanut mahdollisuutta julkaista omaa lähtömaataan ja sen lähialueita käsitteleviä töitään juuri missään.

Moni muukin haastateltava kritisoi suomalaista mediaa siitä tavasta, jolla se käsittelee maanpakoon lähteneen toimittajan lähtömaata. Osa kokee, että heillä olisi juuri sellaista osaamista ja tietoa, jota suomalainen media voisi hyödyntää. Yksi aiemmin Suomessa työskennellyt toimittaja sanoo:
”Suomessa on kiinnostusta Venäjää kohtaan. Tässä maassa [jossa nyt asun] ei kukaan ole kiinnostunut ostamaan artikkelejani Venäjästä. Siksi haluaisin takaisin Suomeen. Olen valmis maksamaan Suomeen veroja. En tarvitse mitään tukea. Haluan vain tehdä töitä. Minulla on paljon annettavaa suomalaiselle medialle…”

Lähes jokaisella työttömällä on kerrottavanaan tarina siitä, miten heidän tarjoamiinsa juttuihin on suhtauduttu: joko jättämällä vastaamatta tarjouksiin tai vaatien enemmän kuin suomalaisilta toimittajilta. Eräälle toimittajalle oli vastattu, että hänen juttunsa voidaan julkaista, jos siinä on jotakin ”todella erityistä ja uutta”. Toimittaja epäili, ettei suomalaisilta toimittajilta odotettu vastaavaa erityisyyttä.

5.3. ”Suomi ohjaa meitä matalapalkka-aloille”

Vasta hiljattain Suomeen maanpakoon tullut toimittaja kertoi niin ikään odottaneen Suomelta enemmän, muun muassa median vapauden näkökulmasta.

”Kun minulle alun perin tarjottiin paikkaa Suomesta, ryhdyin heti ottamaan selvää uudesta asuinmaastani – olenhan toimittaja! Minulle selvisi, että Suomessa pääsee kouluttautumaan ja terveydenhuoltoon, ja että täällä on korkea medianvapaus. Odotuksiini nähden, minulle on suuri pettymys, että joudunkin nyt ilmeisesti vaihtamaan alaa Suomessa.”

Tämän nuoren, vasta muutamia kuukausia sitten Suomeen tulleen pakolaistoimittajan käsitys siitä, ettei hän voisi koskaan työllistyä toimittajana Suomessa, on muotoutunut sekä Kansainvälisen siirtolaisuusjärjestön (International Organization for Migration, IOM) Suomen osaston tarjoaman esityksen kautta että kuntien työvoimapalveluiden tai entisten TE-toimistojen tapaamisissa. IOM on ensimmäisen kerran vasta viime vuonna tehnyt joillekin Suomeen saapuville pakolaistoimittajille selvityksen toimittajan työllistymismahdollisuuksista Suomessa.

”Minä inhosin sitä paperia”, IOM:n esityksen paperisena versiona saanut nuori toimittaja sanoo nyt kotonaan Suomessa.

”En näe mitään toivoa enää… siinä paperissa kerrottiin, mille aloille Suomessa voi työllistyä: hoitoalalle, rakennustöihin, teknologia-alalle. Minä toivoin pääseväni yliopistoon. Olen toimittaja ja tarvitsen kielitaitoa, ja minun täytyy oppia ymmärtämään, mistä Suomessa ollaan kiinnostuneita… Mutta kun löysin sopivan kurssin yliopistosta, minulle kerrottiin TE-toimistossa, että menetän tukirahani, jos menen yliopistoon. He omistavat sinut, koska saat tukea heidän kauttaan. He voivat päättää, mille alalle menet. Hekin sanoivat minulle, että voisin kouluttautua tekniikan alalle… Tunnen itseni petetyksi. Miksi minulle ei alun perin kerrottu tätä Suomesta?”

Toimittaja pohtii haastattelussa, että haluaisi oikeastaan lähteä pois Suomesta, vaikka on asunut täällä vasta muutamia kuukausia. Hän kertoo kaipaavansa tekemistä, sillä kunnan työllisyyspalveluista oli ilmoitettu, että kestäisi noin vuoden päästä kotoutumiskoulutukseen.

IOM:n vanhempi projektikoordinaattori Ann-Jolin Grüne (2.3.2026) valmisteli nuoren toimittajan mainitseman esityksen. Kyseessä oli IOM:n järjestämän kulttuuriorientaatiokoulutuksen osallistujien pyynnöstä tehty erillinen esitys, jossa annettiin syvällisempää tietoa Suomen työmarkkinatilanteesta ja työvoiman tarpeista. Koulutuksen osallistujilta oli noussut erityisesti kysymyksiä lääkärien ja toimittajien uramahdollisuuksista Suomessa.

”Ikävä tietysti kuulla, että tämä esitys on aiheuttanut toivottomuutta. Kulttuuriorientaatiokoulutusten tehtävänä on antaa mahdollisimman totuudenmukainen ja realistinen kuva Suomesta. IOM:ssä uskomme, että yksilön kotoutumista edistää oikea, riittävä ja yksilön tarpeisiin perustuva tieto. Koulutus on kuitenkin tiivis, osallistujien tiedontarpeet monimuotoiset ja mahdollisuudet räätälöityyn tietoon rajalliset. Tästä syystä kartoitimme lisäksi järjestöjä, jotka voisivat neuvoa ja tukea maahanmuuttajataustaisia toimittajia. Lisäsimme materiaaleihin tiedon Vikesistä, jotta osallistujat voisivat olla itsenäisesti heihin yhteydessä ja saada omaa osaamistaan vastaavaa tietoa, tukea ja verkostoja.” (Grüne, 2.3.2026.)

IOM:n kautta pakolaistoimittajille tullut ohjaus Vikesin pariin on tiettävästi ensimmäinen kerta, kun pakolaisena Suomeen tulleet toimittajat saavat saapumisprosessin yhteydessä yhteystiedot media-alan järjestöön. Taustalla oli siis yksittäisessä IOM:n kulttuuriorientaatiossa herännyt ajatus siitä, että pakolaisina Suomeen saapuvia toimittajia olisi hyvä neuvoa media-alan järjestöjen palveluista.
Vaikka nuori pakolaistoimittaja oli harmissaan esityksen kautta saamastaan työmarkkinatilannetta koskevasta tiedosta, olivat yhteystiedot Vikesiin olleet hänelle erityisen hyödylliset. Vikesin kautta toimittaja on saanut mentorin, joka on auttanut häntä löytämään yksityisen kielikoulutuksen. Se kuitenkin maksaa, eikä sitä järjestetä kuin kahdesti viikossa, vaikka toimittaja haluaisi opiskella Suomea joka päivä. Koulu on myös kaukana, eikä työttömyyskorvaus riitä bussimatkoihin, koska itse koulutus lohkaisi tuesta niin merkittävän summan. Silti se on parempi kuin ei mitään. ”Ilman mentoriani istuisin vain täällä kotona ja odottaisin.”

Kukaan haastateltavista ei kerro saaneensa esimerkiksi työllisyyspalveluista aktiivista ohjausta media-alan järjestöjen pariin. Helsingin työllisyyspalveluiden johtava asiantuntija Taneli Kuusiholma (4.3.2026) sanoo, että hän toivoisi työllistymisasiantuntijoiden tietävän myös Suomen media-alan järjestöistä ja osaavan ohjata heitä niiden pariin. ”Mutta voi olla, että näin ei aina ole”, Kuusiholma toteaa. ”Meillä on toki portaaleja, joista työnhakijat ja työntekijämme voivat hakea koulutuksia ja muita erilaisia palveluita”, Kuusiholma kertoo. Mutta mikäli media-alan järjestö ei ole ilmoittanut tähän portaaliin tai työllisyyspalveluille omaa ohjelmaansa, ei tieto siitä välttämättä kulje työnhakijoille. Jää siis usein järjestöjen omalle vastuulle tiedottaa, esimerkiksi työvoimapalveluiden portaalien kautta, minkälaista tukea he voivat maanpaossa eläville toimittajille tarjota toimittajan työn jatkamiseen.
Nuori, hiljattain Suomeen tullut pakolaistoimittaja on kokenut, ettei toimittajaa tunnisteta Suomen järjestelmässä IOM:ltä saatua paperia lukuun ottamatta.

”Tulin tänne joidenkin sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät osaa lukea, eivätkä kirjoittaa. Mielestäni Suomen systeemi niputtaa minut samaan kategoriaan heidän kanssaan. En halua kuulostaa kiittämättömältä, mutta puhun neljää kieltä ja olen kouluttautunut yliopistossa kolme vuotta toimittajaksi. Silti kukaan ei ole katsonut taustaani tai ollut kiinnostunut siitä”.
Tämä nuori pakolaistoimittaja ei ole haastateltavien joukossa ainoa, joka on kokenut, että kunnan työllisyyspalveluista tai aiemmin TE-toimistosta, olisi ohjattu muille aloille. Yksi TV:n uutistyötä kotimaassaan tehnyt toimittaja kokee vaihtaneensa alaa osin TE-toimiston paineesta:
”Eivät he pakota sinua mihinkään [työllisyyspalveluissa], mutta he pelottelevat, ettei media-alalla ole töitä, ja työntävät sinua aloille, joilla on. Se vaikuttaa valintaasi… Nyt kadun, etten valinnut kouluttautumista media-alalle. Vasta myöhemmin kuulin, että ammattikoulussa olisi ollut myös medialinja, jolle olisi päässyt ehkä TE-toimiston kautta… Nykyisin en voi seurata enää uutisia, koska se muistuttaa minua siitä työstä, jota tein, ja jota kaipaan…”

Toinen, päätoimittajanakin kotimaassaan työskennellyt pakolainen on tulkinnut TE-toimistosta saamaansa tukea näin:

”He haluavat meidät matalapalkka-aloille. Ei heidän intresseissään ole auttaa meitä jatkamaan toimittajan työtä.”

Afganistanista paennut journalisti Faisal Karimi (2025) kuvaa artikkelissaan osuvasti sitä, kuinka maanpakoon lähteneen toimituksen – tämän selvityksen yhteydessä toimittajan – saapuessa uuteen maahan vallitsee ensin toivo tulevasta.

”…siirtymä näyttäytyy aluksi toivona: fyysisenä turvallisuutena, sananvapautena, avoimena internetyhteytenä ja mahdollisuutena julkaista ilman sensuuria. Haasteet muuttuvat kuitenkin nopeasti fyysisestä turvallisuudesta arjen selviytymiseen ja toiminnan jatkuvuuden takaamiseen.”
Karimin teksti kuvailee juuri sitä tunnelmaa, joka suurimmassa osassa haastatteluja vallitsi. Arki on selviytymistä päivästä toiseen. Monet yrittävät pitää kiinni muutamista freelance-töistä tai vapaaehtoisista journalistisista projekteista pysyäkseen mukana alalla edes jollakin tavalla. Samaan aikaan on pakko ansaita rahaa: osa siivoaa, toiset kouluttautuvat kuljettajaksi, teknologia-alalle tai hoitoalalle. Sen lisäksi on vaikeaa ehtiä ja jaksaa tehdä journalismia ilmaiseksi tai pikkurahalla.
Toiset, aiemman toimittajan työnsä kautta hyvin aktiiviset ihmiset, yrittävät selviytyä työttömyyden mukanaan tuomasta toivottomuudesta ja toimettomuudesta. Joillain haastateltavilla ei ole töitä, vaikka heillä on taskussaan jo kolmen eri tutkinnon paperit, kahdet suomalaisesta koulutuksesta ja yhdet lähtömaasta. Monella heistä on vuosien kokemus media-alalta, osalla myös kansainvälisesti tunnetuista mediataloista. Yksi on omassa maassaan erityisalansa tunnettu tekijä. Silti toimittajan työtä Suomesta ei ole löytynyt.

5.4. Harjoittelut ja vapaaehtoistyöt yhteisömedioissa vievät eteenpäin

”Nimenomaan työn kautta ihminen integroituu parhaiten uuteen yhteiskuntaan”, kuvaa yksi haastateltava työharjoitteluiden merkitystä. Väitöskirjatutkija Reetta Nousiainen (2026) käsittelee artikkelissaan maahanmuuttajataustaisten toimittajien Haaga-Helia ammattikorkeakoulun koulutukseen kuuluvaa harjoittelua neljän toimittajan ja heidän mentoreidensa haastattelujen ja etnografisen havainnoinnin kautta. Tutkimuksesta käy ilmi, että parhaimmillaan sekä mentorit että harjoittelijat tulivat kumpikin tietoisemmiksi omista kulttuurisista viitekehyksistään. Tämä tuki kotoutumista ja lisäsi joissain tapauksissa jopa toimitusten halukkuutta arvioida omia käytäntöjään uudestaan.
Haaga-Helian koulutuksen kautta harjoittelun saaneet olivat ehkä poikkeuksia suomalaisella mediakentällä. Moni haastateltavista kertoo hakeneensa turhaan eri medioista itselleen harjoittelupaikkaa.

”Olen yrittänyt löytää harjoittelupaikkaa pitkään. Lähetin viestejä Ylelle ja Helsingin Sanomiin ja muihin lehtiin, mutta mistään ei vastattu.”

Toinen toimittaja, joka työskenteli jonkin aikaa Suomessa maanpakoon lähteneille toimittajille tarkoitetulla apurahalla, tarjosi itseään ilmaiseksi töihin kaikkiin pääkaupunkiseudulla toimiviin isoihin mediataloihin. Vain yhdestä vastattiin. Sinne hän päätyikin työskentelemään, menestyksellisesti osana toimitusta. Kolmas haastateltava kertoo saaneensa työharjoittelupaikan suhteidensa avulla, mutta harmittelee sitä, ettei harjoittelupaikan saamiseen löydy systemaattista apua esimerkiksi työvoimapalveluista.

Myös tässä asiassa näkyy yksittäisten toimijoiden hyvän tahdon varassa oleva sattumanvaraisuus. Tätä selvitystä tehdessä on käynyt ilmi, että jotkut kotoutumiskoulutusta tarjoavat tahot ovat järjestäneet harjoittelupaikkoja toimittajille eri medioista. Systemaattista se ei kuitenkaan ole.

Haaga-Helian koulutusten alkuaikoina medianomikoulutuksen tutkintojohtajana toiminut Anne Leppäjärvi (5.3.2026) muistelee, että koulutukseen kuuluneiden harjoittelujaksojen jälkeen osa toimituksista antoi palautetta siitä, että harjoittelijoiden ohjaaminen oli vienyt liikaa aikaa. ”Ajattelen, että jos se ei veisi lainkaan aikaa, niin ei silloin olisi kyseessä mikään muutos”, Leppäjärvi sanoo. Myös Nousiainen, Ahva ja Koljonen (2024, 13) toteavat, että suomalaisten päätoimittajien haastatteluissa nousee esiin ajatus, että “erityiseen tutorointiin ei ole rahaa eikä resursseja”.

Moni haastateltavista mainitsee eri yhteisömedioissa tehdyt vapaaehtoistyöt merkittävänä osana omaa urapolkuaan. Joillekin ne näyttäytyvät henkireikänä, paikkana, jossa on voinut hyödyntää omaa ammattiosaamistaan, eikä kukaan suomalainen tullut opettamaan, miten tehdä journalismia. Yhdellä haastateltavalla on kokemus siitä, että vapaaehtoistyön tekeminen auttoi kokoaikaisen palkkatyön saamisessa:

”Työskentelin useissa eri yhteisöradioissa. Jotkut ystäväni kysyivät, miksi teet työtäsi ilmaiseksi? Sanoin, että haluan tehdä sitä, jotta saan kokemusta… Kun pääsin töihin suomalaiseen mediataloon, minua seurasi se sama yleisö, joka minulla oli yhteisöradiossa. He ottavat minuun yhteyttä ja kertovat, että he ovat seuranneet minua jo vuosia sitten ja haluavat kuulla juuri minua.”
Vapaaehtoistyönteolla yhteisömedioissa on kaksi ongelmaa. Ensinnäkin nykyinen työllistämispolitiikka on johtanut siihen, että työttömät joutuvat varomaan, ettei esimerkiksi toimittajataustan omaavan työttömän liiallista aktivoitumista yhteisömediassa lueta työllisyyspalveluissa liialliseksi oman toimittajaprofiilin rakentamiseksi tai markkinoinniksi, joka voitaisiin tulkita yrittäjyydeksi. (Näre, 2026; Mäkinen, 2026.) Tutkija Sari Näre (2026) kuvaili tilannetta Helsingin Sanomissa näin: ”Kun lain mukaan työttömän työnhakijan on ’oltava työmarkkinoiden käytettävissä’, työvoimatoimistossa lakia on usein tulkittu niin, että edes työllistymistä edistävää muuta toimintaa ei saa tehdä.”

Toiseksi monet haastattelussa mainituista yhteisömedioista ovat kaatuneet tai näivettyneet rahoituksen puutteen vuoksi. Yksi haastateltavista nostikin voimakkaasti esiin juuri yhteisömedian vahvistamisen roolin myös maanpakoon lähteneiden toimittajien tukemiseksi.

Suomen lainsäädäntö ei tunnista kaupallisen ja julkisen median vaihtoehtoa, yhteisömediaa. Suomessa ei myöskään ole rahoitusjärjestelmää, jonka avulla yhteisömediaa voisi tukea. UNESCO on jo vuosikymmeniä kannustanut valtioita tunnustamaan yhteisömedian roolin lainsäädännössään, sillä sen nähdään olevan oleellinen osa moniarvoista mediakenttää, joka auttaa ”estämään median omistuksen keskittymistä ja mahdollistaa ihmisten sananvapauden toteutumisen”. UNESCOn mukaan ”valtiot voivat aktiivisesti edistää yhteisömediaa esimerkiksi varaamalla radiotaajuuksia yhteisöradioille, tarjoamalla etuushintaisia toimilupia tai julkista rahoitusta”.(UNESCO, 2017.)

5.5. Turvallisuushuolet seuraavat toisinaan uuteen maahan

”Minuun otti yhteyttä eräs henkilö sosiaalisen median kautta… Hän on samasta maasta kuin minä ja halusi tavata. Mutta kun tapasimme, hän esitti hyvin tarkkoja ja outoja kysymyksiä työstäni.”
Näin kertoo yksi maanpakoon lähtenyt toimittaja haastattelussa. Useissa maanpakoon lähteneitä toimittajia käsittelevissä tutkimuksissa ja raporteissa on kuvattu uhkaa, joka seuraa toimittajia uuteen asuinmaahan. Esimerkiksi Saksassa sijaitseva European Center for Press and Media Freedom (ECPMF) toteaa Saksaa käsittelevässä raportissaan vuodelta 2025, että turvallisuusuhka maanpaossa eläviä toimittajia kohtaan ei poistu heidän saavuttuaan uuteen maahan. Rajat ylittävä sorto ilmenee eri tavoin. Joskus kyse on esimerkiksi sähköpostitilien hakkeroimisesta. Joskus kyse on jopa fyysisestä väkivallasta. Toisinaan kyse on pelottelusta, kuten alkuun kuvattu kummallinen tapaaminen. (Peltz, 2025.) Kun sana leviää muiden samasta maasta tulleiden toimittajien keskuudessa, myös ne, jotka eivät ole itse saaneet yhteydenottoja, alkavat olla varuillaan ja mahdollisesti sensuroida itseään. Esimerkiksi Latviasta käsin toimivan Meduzan toimitukseen ei koskaan oteta harjoittelijoita vakoojien pelossa (Abramova, 23.3.2026).

ECPMF:n raportti suosittaa, että maanpaossa eläviä toimittajia on suojeltava niin fyysiseltä väkivallalta, psykologiselta pelottelulta kuin digitaalisilta uhilta. Se tarkoittaa hiljaisen, rajat ylittävän vainon tunnistamista niin viranomaisten keskuudessa kuin media-alalla ja alan järjestöissä. Käytännössä esimerkiksi turvapaikkaprosessissa tulisi tunnistaa tällainen mahdollinen haavoittuvuus jo varhaisessa vaiheessa (Peltz, 2025).

Myös tähän selvitykseen haastatellut toimittajat kokivat usein läheisiinsä liittyvät turvallisuushaasteet ehdottomana esteenä sille, etteivät voisi enää jatkaa toimittajan työtä lähtömaansa aiheista edes suomalaiseen mediaan.

”Minun pitäisi käyttää avustajia [entisessä kotimaassani], ja se olisi heille aivan liian vaarallista. Minut on tuomittu kotimaassani rikoksesta, joten jos kävisi ilmi, että he ovat olleet tekemisissä minun kanssani, niin se olisi todella vaarallista. Joudun miettimään myös, kenen kanssa keskustelen julkisesti tai kenen kanssa poseeraan valokuvissa sosiaalisessa mediassa. En halua joutua tilanteeseen, jossa olen asettanut jonkun toiseen vaaraan.”

Kaikista tätä selvitystä varten haastatelluista venäläisistä toimittajista kaksi kolmasosaa on heidän lähtönsä jälkeen tuomittu Venäjällä rikoksesta, ja se vaikuttaa väistämättä heidän turvallisuuden tunteeseensa useilla eri tavoilla. Venäläiset maanpaossa toimivat mediat on taas yleensä määritelty epätoivotuiksi organisaatioiksi. Tämä aiheuttaa heillekin ongelmia avustajien käytössä, sillä Venäjällä kiinni jäänyttä avustajaa uhkaa vankilatuomio. Silti jotkut venäläiset maanpaossa toimivat mediat hyödyntävät paikallisia toimittajia erilaisten turvallisuusratkaisujen avulla (Heiskanen, 2026).
Osa Suomessa haastatelluista toimittajista pelkää erityisesti perheensä puolesta.
”Perheeni on edelleen kotimaassani. En voi ottaa riskiä, että heille tapahtuisi jotain. Siksi olen luopunut ajatuksesta, että voisin käsitellä omaa maatani koskevia asioita. Ehkä voisin tehdä sen jollakin muulla nimellä, mutta en omallani.”

Joillekin kyse on halusta vielä matkustaa takaisin lähtömaahan. Se saattaa liittyä esimerkiksi käytännön asioihin, kuten asuntoon lähtömaassa tai ikääntyneisiin vanhempiin. Yksi maanpakoon lähtenyt Suomessa asuva toimittaja esimerkiksi kuvaa tilannettaan näin:

”Haluan voida edelleen matkustaa kotimaahani hoitamaan asioita, joten en voi kirjoittaa kriittisesti [kotimaastani]. Pelkään, että poliisi käy esimerkiksi takavarikoimassa omaisuuttani, jos teen niin.”
Turvallisuusuhkat koskevat myös yleisöjä, joita ilman osa venäläisistä maanpaossa toimivista medioista menettäisi toimintamahdollisuutensa. Mediat joutuvat näkemään vaivaa kehittääkseen erilaisia teknologisia ratkaisuja, joiden avulla voidaan tukea yleisöjen mahdollisuutta lukea mediaa rauhassa myös tulevaisuudessa. Esimerkiksi Meduza on luonut sovellukseensa turvatilan, joka auttaa niitä lukijoita, jotka ovat huolissaan turvallisuudestaan lukiessaan Meduzan julkaisua. ”Voit poistaa Meduzan logot ja tunnisteet, jotta kukaan ei näe mitä luet”, Abramova sanoo.

5.6. Henkilökohtaisen tuen tarve kietoutuu ammatillisen tuen tarpeeseen

Kaikki haastateltavat nostivat esiin myös henkilökohtaisia tuen tarpeita, jotka kietoutuvat ammatillisen tuen tarpeisiin. Toimittajan, joka ei saa perhettään Suomeen, joka kamppailee taloudellisten vaikeuksien kanssa – esimerkiksi maksaessaan takaisin velkoja, jotka perhe otti hänen vapauttamisekseen vankilasta – tai joka kärsii vakavista mielenterveysongelmista, on vaikeaa tai mahdotonta työskennellä.

Maanpaossa elävät toimittajat ovat suurella todennäköisyydellä kokeneet traumaattisia tilanteita. Suurin osa myös tähän selvitykseen haastatelluista on elänyt pitkään pelossa oman ja läheisten turvallisuuden puolesta. Jotkut ovat saapuneet Suomeen vietettyään ensin vuosia pakolaisleireillä. Yhtä tähän selvitykseen haastateltua toimittajaa on kidutettu kuukausia vankilassa.

”Olin vankilassa yli vuoden. Minua kidutettiin siellä kaikilla mahdollisilla tavoilla. Silmäni ja käteni sidottiin, ja minut nostettiin roikkumaan käsistä kattoon. Sitten viisi ihmistä hakkasi minua… Meitä oli seitsemän ihmistä samassa kahden metrin sellissä, jossa emme mahtuneet nukkumaan ja jossa ei ollut vessaa. Meidät altistettiin koville äänille, jotta emme nukahtaisi… Kun pääsin vapaaksi, minulle sanottiin, että seuraavaksi he katkaisevat kaulani, jos vielä jatkan työtäni.”

Haastatteluissa nousi erityisesti esiin mielenterveysongelmien kanssa kamppailu. Vankilassa kidutettu haastateltava kertoi kärsivänsä Suomessa edelleen nukkumisvaikeuksista ja jatkuvista painajaisista. Kesti useamman kuukauden ennen kuin hän sai Suomessa ensimmäisen kerran terapiaa julkisen terveydenhuollon kautta. ”Kukaan ei kysynyt tarvitsenko jotakin tukea, kukaan ei ole ollut kiinnostunut taustastani”, toimittaja kertoo. Tämä kokemus liittynee laajempaan ongelmaan mielenterveyspalveluiden saatavuudessa Suomessa (Iivonen & Sangervo, 2026).

Helsingin kaupungin työllisyyspalveluiden johtaja Taneli Kuusiholma (4.3.2026) kertoo, että kun kansainvälistä suojelua saava henkilö saapuu työllisyyspalveluihin, on häntä vastassa moniammatillinen tiimi, joka selvittää myös tarvitseeko henkilö terveys- tai sosiaalipalveluita. Aina tämä ei ilmeisesti kuitenkaan johda siihen, että pakolainen saisi tarvitsemaansa tukea.
Toinen haastateltava kertoo kärsineensä paniikkihäiriöstä Suomeen saapumisen jälkeen. Kaksi muuta kuvaa masennusta ja ahdistusta, jotka liittyvät lähtömaan tilanteeseen. Lisäksi kotimaassa asuvien perheen, sukulaisten ja ystävien tilanteet aiheuttavat jatkuvaa huolta:

”Suurin osa venäläisistä kollegoistani on ollut masentuneita siitä lähtien kun sota alkoi.”
Yksi haastateltava kuvaa, kuinka kyvyttömyys jatkaa omalla alalla vaikuttaa mielenterveyteen.
”Tulen masentuneeksi, jos en työskentele journalistina. Minulla on niin paljon ideoita ja se tappaa minut, etten voi kirjoittaa työkseni.”

Myös toinen kuvaa, kuinka uuteen paikkaan asettuminen ja sitä seurannut työttömyys ja toimettomuus aiheuttivat hänelle masennuksen:

”Minä masennuin täällä. En voinut aluksi uskoa sitä. Olen aina ollut niin aktiivinen, mutta yhtäkkiä vain masennuin… On todella vaikeaa olla yksin ihan uudessa maassa.”

Useissa maanpaossa tehtyä journalismia koskevissa raporteissa ja suosituksissa nostetaan esiin myös psykologisen tuen tarve.

6. ESIMERKKI MUUALTA: LATVIA

6.1. Venäläiset maanpakoon lähteneet toimittajat

Vuonna 2023 Saksassa toimiva, maanpakolaismedioita maailmanlaajuisesti tukeva JX Fund arvioi raportissaan, että venäläisiä mediatyöntekijöitä työskenteli eri maanpaossa toimiville medioille noin 1 500–1 800, yhteensä 30 eri maassa (JX Fund, 2023). Lukua on siteerattu laajasti esimerkiksi akateemisissa julkaisuissa (esim. Wiik & Johansson, 2025). Sittemmin JX Fund on luopunut yksittäisten toimittajien laskemisesta (Khaskelberg, 16.3.2026). Vain niiden toimittajien laskeminen, jotka työskentelevät joissakin medioissa, antaa ilmiöstä myös väärän mittakaavan, koska niin monet ovat työttömiä tai vaihtavat alaa. Siitä huolimatta voidaan arvioida, että Venäjältä on vuoden 2022 jälkeen lähtenyt maanpakoon useita satoja, ellei jopa useita tuhansia toimittajia. Tällä hetkellä JX Fund tukee 63 maanpaossa toimivaa mediaa Venäjältä (Khaskelberg, 16.3.2026).

Voi myös puhua niin sanotuista keskittymistä, joihin venäläisiä toimittajia ja toimituksia on paennut. Näitä ovat Latvia ja Liettua, Saksa, Ranska ja Georgia. Kaikkia näitä maita on ainakin aiemmin yhdistänyt helppous päästä maahan. Georgiaan pääsee Venäjältä ilman viisumia. Siksi Georgia, ja jossain määrin myös Armenia, ovat maita, joihin lähdetään ensimmäiseksi. Baltian maista ainakin Latviassa ja Liettuassa on ainakin heti Venäjän hyökkäyssodan alkamisen jälkeen ollut käytössä hätäviisumijärjestelmä nimenomaan toimittajille. Saksassa ja Ranskassa taas on käytössä humanitaarinen viisumi, jota joissakin tapauksissa voidaan myöntää myös toimittajille (Scott ym. 2025).

Suomella on yli 1300 kilometriä pitkä raja Venäjän kanssa, mutta Suomeen eikä yhteenkään muuhun Pohjoismaahan ole muodostunut venäläisten toimittajien keskittymää. Yhdelläkään näistä maista ei olekaan hätäviisumijärjestelmää eikä humanitaarista viisumia, joka voitaisiin myöntää vaarassa olevalle toimittajalle. Suomessa ei nykyisin ole edes humanitaarisin perustein myönnettyä oleskelulupaa, joka vielä vuonna 2015 myönnettiin niille, joiden näyttö ei riittänyt turvapaikkaan (Markkanen, 2018).
6.2. Latvian ”pöhinä”

”Siellä on sellaista pöhinää. Ihmiset tuntevat toisiaan, käyvät baareissa ja tekevät töitä yhdessä. Siellä venäläinen toimittaja ei tunne olevansa yksin. Se on kokonainen ekosysteemi, jollaista Suomessa ei ole.”

Näin Latvian venäläistä maanpaossa toimivaa mediakenttää kuvailee Helsingin Sanomien toimittaja Jussi Konttinen (12.2.2026), joka on aikanaan työskennellyt lyhyen aikaa Latviassa. ”Pöhinä” kuvaa hyvin sitä mitä itsekin todistin vieraillessani kahdessa eri ’media hubissa’ Latvian pääkaupungissa Riiassa helmikuussa 2026. Satuimme vierailulle samaan aikaan yhdysvaltalaisen, noin kaksikymmenpäisen opiskelijaryhmän kanssa. Media Hubin johtaja Sabīne Sīle (4.2.2026) esittelee Hubin toimintaa. Hän korostaa, että Hubin taustalla oleva järjestö ryhtyi heti aktiivisesti toimiin, kun Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan alkoi. Tarkoituksena oli auttaa sekä Venäjältä että Ukrainan miehitetyiltä alueilta pakenevia toimittajia ja heidän perheitään. Kyse ei siis ole siitä, että Media Hubin työntekijät olisivat odottaneet, pyrkiikö maahan toimittajia Venäjältä ja Ukrainasta. Ainakin osan tuloa on proaktiivisesti tuettu, esimerkiksi ehdottamalla Georgiassa asuvien toimittajien muuttamista Latviaan.

Seuraavaksi meitä kierrätetään pitkin Riga Media Hubin käytäviä, joiden varrella sijaitsevat yhteensä 20 työntekijän huoneet sekä turvalliset, yhteiskäyttöön tarkoitetut työtilat, joita käyttää aktiivisesti 114 media-alan ammattilaista. Lisäksi Hubissa sijaitsevat myös kovalla käytöllä olevat podcast- ja videostudiot. Hubin tiloissa aktiivisesti työskentelevien toimittajien lisäksi monet muutkin vierailevat siellä säännöllisesti. Vuonna 2026 Riga Media Hub tukee yhteensä 292 toimittajaa ja media-alan ammattilaista Venäjältä ja on yhteydessä myös 124 perheenjäseneen. Lisäksi Hub tukee muutamia toimittajia Ukrainasta, Georgiasta ja Keski-Aasiasta.

Riga Media Hubissa panostetaan erityisesti yhteisön muodostamiseen. Tiloihin tullaan viettämään aikaa yhdessä. Lastennurkkauksessa toimittajien lapset saavat leikkiä rauhassa, ja seinän vieressä iso kasa joogamattoja odottaa illan joogatuntia. Niille, jotka tarvitsevat psykologista tukea, Media Hub tarjoaa sitä. Sabīne Sīle (4.2.2026) kertoo heidän ymmärtäneen hyvin pian, että jos ihmisiä on kidutettu vankilassa, tarvitsevat he myös apua traumaattisten kokemusten käsittelemiseen. Sīlen mukaan Hub tarjoaa noin 30 toimittajalle kuukaudessa psykoterapeutin, psykologin tai psykiatrin palveluita. Hub maksaa myös sellaisten toimittajien lääkärikäyntejä, joilla ei ole vakituisia tuloja eikä vakuutusta.

Miten kaikki tämä maksetaan? Riga Media Hub ei saa lainkaan valtion rahoitusta. Toimintaa pyöritetään apurahoilla ja omilla tuloilla, joita kertyy esimerkiksi studioiden ja tilan vuokraamisesta sekä media-alan palveluista, joita Hub tarjoaa. Media Hub pystyy tällä hetkellä työllistämään yhteensä seitsemän maanpaossa elävää toimittajaa, jotka tuottavat media-alan palveluita.

Ennen noutopöydästä tarjoiltavaa lounasta kuulemme Riikaan asettuneiden venäläisten maanpaossa toimivien medioiden Meduzan ja Novaja Gazetan edustajien puheenvuoroja. Kaikesta Riga Media Hubissa näkemästämme henkii, että siellä on totuttu järjestämään vierailuja. Erilaiset ryhmät ympäri maailmaa käyvät tutustumassa siihen, kuinka Latviassa tuetaan maanpaossa eläviä toimittajia. Sīle (4.2.2026) korostaa, että riippumattomien journalistien ottaminen on nähty Latviassa investointina kansalliseen turvallisuuteen. Sitä kautta vastustetaan Venäjän propagandan leviämistä, Sīle sanoo.

Suomessa vain harva haastattelun antanut on kehystänyt maanpaossa elävien toimittajien tuen tästä näkökulmasta. Yleisradion monikielisten uutisten päällikkö Marko Krapu (10.4.2026) kuitenkin sanoo: ”Koen, että monikieliset palvelut ovat ensimmäinen puolustuslinja disinformaatiota ja ulkomaista vaikuttamista vastaan…mielestäni monikieliset palvelut ovat strateginen investointi yhteiskunnan turvallisuuteen, koheesioon ja taloudelliseen hyvinvointiin”.

Virallisen esittelyn jälkeen haastatellut toimittajat kertovat, miten he päätyivät juuri Latviaan.
”Esihenkilöni kertoi, että aikoo lähteä Latviaan. Saimme neljä tuntia aikaa miettiä, lähdemmekö mukaan. Se oli vaikea tilanne. Olisin halunnut jäädä Venäjälle, mutta koko toimitus muutti samaan aikaan maasta.

Kun päätimme lähteä, hoidettiin paperit Latvian lähetystössä meille kaikille. Se oli hyvin helppoa. Esihenkilömme oli jo silloin ollut yhteydessä Riga Media Hubin johtajaan, joka auttoi meitä saamaan viisumit.”

Latviassa toimi tuohon aikaan jo esimerkiksi Meduzan toimitus. Maassa oli siis jo paljon muitakin venäläisiä toimittajia, ja tuntui helpolta solahtaa osaksi yhteisöä. Kaikki haastatellut Latviassa asuvat venäläiset toimittajat sanovatkin, että heille tärkeintä tukea Latviassa on oman yhteisön tuki.

”Täällä on paljon venäjän kielen puhujia, kulttuuri on tutun oloista ja hintataso on kohtuullinen. Toisaalta huono puoli on, että olemme niin lähellä Venäjää. Se pelottaa toisinaan.”

Toimittajat kertovat myös tuesta, jota Riga Media Hub on tarjonnut: alkuun hotellihuoneen, sen jälkeen apua asunnon etsimiseen, myöhemmin psykologista tukea.

Vaikka Latvia tunnetaan venäläisten toimittajien keskittymänä, jotkut suuremmat mediat ovat jo hajauttaneet toimintaansa ympäri Eurooppaa, turvallisuussyistä. Vuoden 2026 helmikuussa myös osa haastattelemistani toimittajista kertoi pohtineensa, mihin lähteä seuraavaksi. He suuntasivat katseensa jo siihen hetkeen, jolloin viisumi umpeutuu ja ennakoivat mahdollisuutta, ettei sitä enää uusittaisi. Sabīne Sīlen (4.2.2026) mukaan Latvia keskittyy tällä hetkellä tukemaan jo maahan tulleita maanpaossa eläviä toimittajia. Vaikkei uusille tulijoille myönnettäisikään tällä hetkellä viisumeita, ei se siis välttämättä tarkoita, ettei jo Latviassa olevien toimittajien viisumeita uusittaisi. Silti moni valmistautuu tulevaisuuteen pohtimalla seuraavaa mahdollista asuinmaata.

”Viime talvena se muuttui: nyt tänne ei pääse enää yksikään venäläinen toimittaja. He ottivat meitä tänne liikaa ja nyt he ovat lopettaneet sen. Siksi moni miettii muuttamista Berliiniin tai Pariisiin”, eräs Novaja Gazetalle työskentelevä toimittaja sanoo.

Puolassa tällä hetkellä asuva, mutta Suomessa aiemmin työskennellyt venäläinen toimittaja perustelee, että juuri Saksa on näyttäytynyt viime vuodet houkuttelevana monelle. Venäläisten maanpaossa elävien toimittajien piireissä liikkuu paljon tietoa siitä, että Saksassa voi rakentaa tulevaisuuden, sillä sieltä voi saada töitä.

”Ihmiset miettivät missä on mahdollisuus tulevaisuuteen ja se tarkoittaa mahdollisuutta työntekoon. Monet venäläiset toimittajaystäväni työskentelevät Saksassa saksalaisille medioille, esimerkiksi Der Spiegelille tai Deutsche Wellelle. Minulla on kymmeniä esimerkkejä ihmisistä, jotka asuvat Saksassa, eivätkä ole riippuvaisia venäläisestä mediasta. Esimerkiksi Baltian maissa on paljon venäläisiä toimittajia, mutta eivät he ole töissä paikallisissa medioissa. He työskentelevät venäläisille maanpakolaismedioille.”

Monen haastateltavan mukaan Saksakin on viime aikoina tiukentanut politiikkaansa. Nyt katsetta suunnataan useamman haastateltavan mukaan enemmän kohti Ranskaa.

6.3. Venäläiset maanpakoon lähteneet toimittajat Suomessa

Suomessa elää ”noin kymmenen” venäläistä maanpaossa elävää toimittajaa. Tähän tulokseen päätyy nykyinen Vikesin hallituksen puheenjohtaja Jarmo Koponen (26.1.2026), joka kirjoittaa kirjaa venäjänkielisen median jakautumisesta ja mukautumisesta, painottuen venäjältä poistuneisiin journalisteihin. Myös pitkään Venäjää ja venäläisiä Suomessa seurannut Helsingin Sanomien toimittaja Jussi Konttinen laskee tietävänsä Suomesta noin kymmenkunta toimittajaa. Tähän selvitykseen haastatellut venäläiset toimittajat tunsivat itse Suomesta korkeintaan 15 venäläistä kollegaa, joista osa on jo poistunut Suomesta.

”Toki heitä voi olla enemmän. Emme tiedä ketkä ovat ylittäneet rajan, vaikka kävellen, ja tekevät Suomessa jotain ihan muuta nykyisin”, Konttinen toteaa.

Vuoden 2026 tammikuun työttömyystilastoissa on 31 venäläistä henkilöä, jotka ovat ilmoittaneet, että heillä on joko työkokemusta toimittajan, tuottajan tai juontajan työstä tai että he hakevat näitä töitä. Moni heistä voi olla muista syistä kuin maanpaon vuoksi tullut Suomeen. Osa Suomessa olevista venäläistoimittajista taas on vaihtanut alaa. Venäläisiä toimittajia media-alalle Suomessa taas työllistyy vain muutamia. Luku ei siksi kerro mitään tarkkaa, mutta jälleen kerran tarjoaa jonkinlaista mittakaavaa.

Tätä selvitystä varten on haastateltu yhteensä viittätoista venäläistä toimittajaa tai media-alan toimijaa. Heistä kuusi asuu Suomessa. Muut asuvat muualla kuin Suomessa ja osa heistä on työskennellyt Suomessa aiemmin. Lisäksi kaksi Suomessa asuvaa venäläistä toimittajaa kieltäytyi haastattelusta, mutta vastasi kysymyksiin sähköpostitse. Näiden selvitykseen osallistuneiden lisäksi tavoiteltiin ainakin kahta muutakin Suomessa asuvaa venäläistä toimittajaa. Jos lasketaan mukaan sähköpostilla haastattelun antaneet kaksi toimittajaa, oli Suomessa asuvista kahdeksasta toimittajasta tai media-alan toimijasta työelämässä kaksi. Yksi opiskeli ja viisi oli työttömänä tai teki keikkatöitä silloin tällöin. Haastatelluista Suomessa asuvista siis yli puolet on työttömänä.

Kun tarkastelemme sekä työttömyyslukuja että haastateltavien antamia arvioita Suomessa asuvista maanpakoon lähteneistä toimittajista, voidaan siis todeta, että Suomessa on hyvin todennäköisesti vain kymmeniä maanpakoon lähteneitä venäläisiä toimittajia, kun Latviassa heitä on satoja.

Siinä missä Latviasta käsin tehdään nimenomaan sellaista journalismia, jolla tavoitellaan ensisijaisesti venäjän kielistä yleisöä Venäjältä, ei Suomessa tätä raporttia varten tehdyn selvityksen mukaan toimi tällä hetkellä kuin yksi sellainen media. Sen tekijä kertoo haluavansa tavoitella yleisöä Venäjällä siksi, että venäläiset elävät uutispimennossa.

”Jos Siperiassa tapahtuu jotakin, niin minun perheeni toisella puolen maata ei ole kuullut siitä, mutta minä olen. Haluan, että sellaiset ihmiset, kuten perheeni, saavat riippumatonta ja ajantasaista tietoa siitä, mitä heidän maassaan oikeasti tapahtuu”.

Suomessa on aiemmin lyhyen aikaa toiminut myös toinen lähtömaan yleisölle, lähtömaan kielillä toimiva media. Sen perustaja muutti pois Suomesta perheen yhdistämiseen liittyvien syiden vuoksi.

Myös toinen tähän selvitykseen haastatelluista Suomessa asuvista venäläisistä toimittajista on tehnyt vain venäläiselle, sekä Venäjällä vielä toimivalle että Venäjän maanpakolaismedialle töitä.

”Tällä hetkellä freelancerina on vaikeaa saada juttuja myytyä, mutta haluaisin nimenomaan tehdä venäläiselle yleisölle journalismia. Venäjällä olevalla yleisöllä tulisi olla mahdollisuus saada tietoa siitä aiheesta, jota seuraan.”

Kukaan Suomessa elävistä toimittajista ei kuitenkaan halunnut työskennellä vain yleisölle Venäjällä. Kaikki olivat joko yrittäneet päästä suomalaiseen mediaan töihin, olivat tehneet freelancerinä töitä tai hiljaa toivoivat, että työskentely suomalaisessa mediassa olisi mahdollista, mutta olivat luovuttaneet ajatuksesta, että se koskaan olisi mahdollista.

”Haluaisin kertoa suomalaisille, että Venäjällä on ihmisiä, jotka eivät kannata hallintoa… Venäjä on ihmisten maa, ei Putinin maa. Putin on se, joka valitsi tämän tien”.

Merkittävä osa venäläisistä Suomessa asuvista haastateltavista on tullut Suomeen, koska heillä on joitakin siteitä Suomeen: kesämökki, sukulainen, ystäviä, lapsuusmuistoja kesistä Suomessa. Osa haluaa pysyä lähellä Venäjää, koska sukua asuu edelleen rajan tuntumassa. Muutama haastateltava ihmettelee miksi kukaan muuten haluaisikaan Suomeen tulla, ilman henkilökohtaisia siteitä:

”Tekemään mitä? Mitä venäläinen toimittaja voi täällä tehdä? Erityisesti jos on ollut Venäjällä hyvin aktiivinen, on vaikeaa tottua tähän, ettei töitä ole. Suomessa on kylmä ja kieli on todella vaikea oppia, eikä työtä voi löytää ilman täydellistä suomen kieltä…”

Haastateltava puhuu kauan yhteisön ja kollegoiden tuen merkityksestä. Hän on ollut mukana järjestämässä tapaamisia venäläisille toimittajille, mutta tilaisuuksiin tulee vain vähän väkeä.

”Olemme vierailleet Riga Media Hubissa. Se oli paikka, jossa ihmiset voivat työskennellä, tavata toisiaan ja juhlia. He saivat jopa psykososiaalista tukea siellä. Olemme todella kateellisia siitä, mitä heillä on.”

Kuten jo todettu tässä selvityksessä, Suomessa vastaavia rakenteita on niukasti. Lähinnä Barents Press on tukenut venäläisiä maanpakoon lähteneitä toimittajia järjestämällä heille tapahtumia ja verkostoitumista. Barents Press on foorumi, joka kokoaa yhteen toimittajia Barentsin alueelta: Norjasta, Ruotsista, Suomesta ja Venäjältä. Vuonna 2022 Venäjä irtautui foorumista ja sen jälkeen Barents Press on tukenut pääasiassa niitä venäläisiä toimittajia, jotka ovat poistuneet Venäjältä. (Sipola, 18.4.2026).

Tuen puute on osan tähän selvitykseen haastateltujen media-alan toimijoiden mielestä ristiriidassa sen kanssa, miten venäläisen demokratialiikkeen kannattajista puhutaan Suomessa. Journalistiliiton kansainvälisten asioiden asiantuntija Salla Nazarenko (16.2.2026) toteaa: ”Juhlapuheissa pidetään yllä venäläisen opposition ja demokraattisten äänten tukea, mutta käytännössä Suomi ei tee mitään venäläisen riippumattoman median tukemiseksi.” Lisäksi venäläisen maanpaossa toimivan median tukemisesta olisi Nazarenko mielestä hyötyä myös tiedonsaannin kannalta. ”Kohta emme tiedä venäläisistä enää mitään”, Nazarenko toteaa.

7. SUOSITUKSET

1. Systemaattisuus ulkopolitiikassa

Mikäli Suomi haluaa esiintyä medianvapauden kärkimaana, tulisi Suomen puolustaa vapaata tiedonvälitystä ja toimittajien turvallisuutta myös ulkopolitiikassaan. Tämä tarkoittaisi esimerkiksi sitä, että Suomi ottaisi systemaattisesti ja nopeasti kantaa maailmanpoliittisiin tilanteisiin, joissa toimittajat ovat joutuneet työnsä vuoksi vaaraan, eikä riippumaton tiedonvälitys toteudu. Gaza on tästä esimerkki. Aihe nousi esiin useissa haastatteluissa.

2. Viisumijärjestelmä, joka tukee vaarassa olevien toimittajien turvallista reittiä Suomeen

Suuri osa tätä selvitystä varten haastatelluista henkilöistä nimesi humanitaarisen viisumin keskeisimmäksi maanpaossa eläviä toimittajia tukevaksi toimeksi. Vaarassa oleville toimittajille turvallisen reitin tarjoaminen ja uuteen maahan sijoittuminen turvallisuusuhan ajaksi on keskeinen toimenpide, joka vaatii poliittista tahtoa. Ulkoministeriön maahantuloasioiden yksikön päällikkö Katja Luopajärven (6.3.2026) mukaan pääministeri Sanna Marinin hallituksen aikana Luopajärven yksikölle annettiin toimeksianto lähteä edistämään humanitaarisen viisumin käyttöönottoa. Luopajärvi kertoo, että toimeksianto tuli kuitenkin niin hallituskauden loppumetreillä, ettei sitä ehditty merkittävästi edistää ennen vaaleja. Pääministeri Petteri Orpon hallituskauden alkaessa hanke raukesi.

3. Vastuu ihmisistä, joita on koulutettu kehitysyhteistyövaroilla

Suomen on erityisesti kannettava vastuuta silloin, jos sen omat, kehitysyhteistyövaroilla tehdyt toimet asettavat ihmisiä vaaraan omissa maissaan. Suomi esimerkiksi koulutti Afganistanissa yhdeksän vuoden ajan naistoimittajia ennen Talibanin uudelleenvaltaannousua vuonna 2021. Kun nämä naiset joutuivat koulutuksen ja ammattinsa vuoksi vaaraan, Suomen olisi pitänyt kantaa vastuuta niistä naisista, jotka heitä kouluttaneiden suomalaisten mukaan olivat erityisessä vaarassa. Useilla mailla on niin sanottuja turvataloja vaarassa oleville toimittajille akuuttiin tilanteeseen. Myös Suomi voisi harkita sellaista.

4. Toimittajaa seuraavien turvallisuusuhkien parempi tunnistaminen

Osa maanpaossa elävistä toimittajista kokee turvallisuusuhkia vielä uuteen maahan saapumisen jälkeen. Tämä mahdollisuus ja uhkien moninaisuus tulee tunnistaa niin viranomaisten keskuudessa kuin järjestöissä ja toimituksissa. Esimerkiksi turvapaikkaprosessissa se tulisi tunnistaa jo heti prosessin aikana.

5. Maanpakoon tulleiden toimittajien välitön tunnistaminen ja ohjaaminen tuen piiriin

Selvityksen mukaan näyttää siltä, että tällä hetkellä vain pakolaistaustaisille toimittajille on vuodesta 2025 asti tarjottu jonkin asteista ohjaamista media-alan järjestöjen pariin. Maanpakoon lähteneet toimittajat tulisi tunnistaa myös esimerkiksi kuntien työllisyyspalveluissa tai turvapaikanhakuprosessissa niin, että heitä voidaan ohjata paremmin heille suunnatun tuen piiriin. IOM:n olisi hyvä jatkaa kiintiöpakolaisina Suomeen saapuneiden toimittajien ohjaamista järjestöjen pariin.

6. Näkökulman muutos Suomeen

Maanpaossa elävien toimittajien työnteon mahdollistamista Suomesta käsin tulisi tarkastella laajemmin kuin pelkästä työllisyysnäkökulmasta. Sen voisi nähdä myös investointina median moniäänisyyden lisäämiseen ja disinformaation torjuntaan.

7. Yhteisömedian tunnistaminen lainsäädännön avulla ja yhteisömedian tuki

Jotkut tähän selvitykseen haastatelluista maanpaossa elävistä toimittajista ja suomalaisista media-alan toimijoista nostivat esiin yhteisömedian merkityksen. He ehdottivat, viitaten UNESCO:n suositukseen, että Suomen lainsäädäntö tunnistaisi yhteisömedian merkityksen demokratialle ja mediakentän moniäänisyydelle. Nämä haastateltavat ehdottivat myös yhteisömedialle omaa tukea. Sen avulla voisi turvata esimerkiksi Satakielen kaltaisen median toiminnan jatkuvuutta, mikäli se irrottautuisi Haaga-Heliasta itsenäiseksi toimijaksi.

Samaa on ehdottanut myös esimerkiksi Liikenne- ja viestintäministeriön asettama media-alan toimijoita edustavista henkilöistä ja alan asiantuntijoista muodostuva työryhmä (Wirén ym, 2021). Julkaisussaan ”Ehdotus pysyväksi avustusmekanismiksi journalismin tukemiseksi” työryhmä ehdottaa toimituksellisen tuotantotuen ja kehittämistuen lisäksi erityistä yhteisömedioiden tukea. Julkaisu toteaa, että ”tuen tarkoitus olisi tukea monikulttuurista ja-kielellistä tiedonvälitystä” (Wirén ym, 2021: 33). Julkaisu toteaa myös, että ”Suomessa yhteisöradiot toimivat niukoin taloudellisin resurssein kaupallisten radioiden rinnalla samanlaisten toimilupaehtojen alaisina, toisin kuin monissa EU-maissa, joissa ei-kaupallisten yhteisöradioiden erityinen luonne on tunnustettu lainsäädännössä ja valtioiden tukipolitiikassa” (Wirén ym, 2021: 39).

8. Järjestöjen välinen yhteistyö

Kuten tässä selvityksessä todetaan, on tämänhetkinen tuki maanpaossa eläville toimittajille sirpaleista ja osin vaikeasti löydettävissä. Haastatteluissa alan ihmiset saattoivat ehdottaa esimerkiksi mentorointiohjelmaa, jollainen Vikesillä kuitenkin on jo vuosia ainakin jossakin muodossa toiminut. Minkä tahansa toiminnan juurruttaminen ja siitä tiedottaminen vie aikaa ja resursseja.

Jos kuitenkin halutaan, että tieto tuesta saavuttaa maanpaossa elävät toimittajat, on tämän tuen sijaittava mielellään yhdessä paikassa, jotta se olisi mahdollisimman helposti löydettävissä, sekä virtuaalisesti että fyysisesti. Jonkinlainen Riga Media Hubista inspiraatiota ammentava työ- ja kokoontumistila, jossa olisi lisäksi erilaisia tukipalveluita. Tällaiseen kokonaisuuteen useat eri toimijat voisivat liittyä mukaan.

9. Tuetut työ- tai harjoittelupaikat?

Keskeistä tätä selvitystä varten haastatelluille maanpaossa eläville toimittajille oli journalistisen työn jatkuvuus. Tutkimuksesta kuitenkin selviää, että yksi syy maahanmuuttajataustaisten toimittajien rekrytointien vähäisyyteen on resurssien puute toimituksissa tukea näitä toimittajia (Nousiainen, Ahva, Koljonen, 2024). Esimerkiksi harjoittelupaikat toimittajille ilman liian korkeita kielivaatimuksia olisivat kuitenkin ehdoton vaatimus, jotta maanpaossa elävät toimittajat voisivat työllistyä. Mediatalojen tulisi aktiivisesti etsiä valtion tuen puuttuessa esimerkiksi erilaisia EU-ohjelmia, joiden kautta olisi mahdollista tuetusti työllistää maanpaossa eläviä toimittajia.

10. Asenteen muutos mediakentällä

Kuten tästä selvityksestä käy ilmi, moni maanpaossa elävä toimittaja koki, että suomalaisen mediakentän asenne heitä kohtaan oli joko kielitaidon puutteeseen keskittynyttä tai muuten toimittajan taitoja epäilevää. Koko suomalaiselle mediakentälle tarvitaan tiedostettua asennemuutosta. On pyrittävä vaihtamaan perspektiiviä yksisuuntaisesta opettamisesta ja mentoroinnista kaksisuuntaiseen yhteistyöhön. Maanpaossa elävillä toimittajilla olisi valtavasti opetettavaa suomalaisille mediantekijöille ja päinvastoin. Tämä yhteistyö voi olla hedelmällistä puolin ja toisin, ja sen synnyttämiseen on nähtävä vaivaa. Tämä tarkoittaa myös avoimuutta toimituskulttuureissa. On annettava mahdollisuuksia erilaisille yhteistyössä tekemisen tavoille ja on oltava rohkeutta kyseenalaistaa myös omia totuttuja toimintamalleja.

Sama koskee myös kaikkia Suomessa tulevaisuudessa tarjottuja koulutus- ja mentorointiohjelmia. Maanpakoon lähteneiden toimittajien kohdalla puhumme usein jo pitkän koulutuksen saaneista toimittajista, joilla on monilla myös arvokasta kansainvälistä kokemusta ja valtavasti tietoa lähtömaistaan. Samalla meidän on tarjottava tietoa suomalaisesta mediakentästä ja sen käytännöistä, mutta ei yksisuuntaisesti, vaan yhteistyön kautta.

11. Kohdistettu apurahahaku maanpaossa eläville toimittajille

Apurahoja jakavat säätiöt voisivat harkita esimerkiksi tietyin väliajoin toteutettavaa apurahahakua maanpaossa eläville toimittajille.

12. Teknologinen tuki

Maanpakolaismedioille Suomessa ja muualla teknologinen tuki on tärkeää toiminnan jatkuvuuden kannalta. ”Heillä on erityisesti tarve digitaaliselle infrastruktuurille, josta he maksavat markkinahintaa”, toteaa tutkija Olga Dovbysh (3.3.2026). ”Teknologiajätit ajattelevat vain rahaa, niiden kanssa voi olla mahdotonta tehdä yhteistyötä”. Toimittajat ilman rajoja -järjestö on todennut, että esimerkiksi Apple näyttää tekevän yhteistyötä Venäjän viestintäviranomaisen kanssa, poistamalla App Storesta riippumattomia venäläisiä mediatoimijoita ja sensuurin kiertämiseen tarkoitettuja työkaluja, kuten VPN-yhteyksiä (RSF, 2024). Dovbysh on tutkinut esimerkiksi VPN-yhteyksiä tarjoavien tahojen merkitystä maanpaossa toimivan median toimintakyvyn jatkumiselle ja sanoo sen olevan keskeistä.

13. Jatkuva koulutus

Haaga-Helia ammattikorkeakoulussa toteutettu koulutus on tämän selvityksen haastattelujen perusteella ollut keskeisessä roolissa joidenkin toimittajien työllistymisessä. Koulutukseen haettiin kuitenkin rahoitusta vuosittain. Se tarkoittaa epävarmuutta jatkuvuuden osalta ja riippuvuutta yksilöiden resursseista hakea aina uutta rahoitusta. Useat tätä selvitystä varten haastatellut henkilöt ehdottivat, että Suomessa toimisi jatkuva, esimerkiksi muutaman vuoden välein järjestetty koulutus maahanmuuttajataustaisille toimittajille. Pitkäaikainen tuki mahdollistaisi myös koulutuksen systemaattisen kehittämisen.

14. Mittaaminen ja seuranta

Tämä selvitys on osoittanut, kuinka hyödyllistä olisi ollut tarkemmin dokumentoida ja seurata sitä, millaisia seurauksia esimerkiksi Suomessa järjestetystä koulutuksesta tai vaikkapa mentoroinnista on tähän mennessä ollut. Kun uusia ohjelmia suunnitellaan, on keskeistä jo suunnitteluvaiheessa päättää, miten ohjelmien ja projektien toimivuutta seurataan ja mitataan. Tämä on keskeistä tuen jatkuvuuden kannalta.

15. Lisää tutkimusta

Tämä selvitys on vasta pintaraapaisu maanpaossa elävien toimittajien tilanteesta Suomessa. Tutkimusta aiheen ympärillä tulisikin jatkaa ja erityisesti laajempi vertailu muiden maiden käytäntöihin olisi hyödyllistä Suomelle.

Tätä selvitystä varten on haastateltu tai tarkistettu asioita myös seuraavilta tekstissä mainitsemattomilta henkilöiltä

Katja Lehtisaari, yliopistonlehtori, Tampereen yliopisto
Marjo Heinonen, toiminnanjohtaja, Vikes
Edgars Spuravs, Director, Centre for Media Studies, Stockholm School of Economics in Riga
Nadiia Fedorova, tuottaja, Satakieli media
Timo Sipola, puheenjohtaja, Barents Press
Ingrid Svanfeldt, toimittaja.

LÄHDELUETTELO:

• Abramova, K., 23.3.2026. Viestintäpäällikkö ja varatoimitusjohtaja, Meduza. Teams-haastattelu.
• Alastalo, M., Åkerman, M. & Vaittinen, T. 2017. Asiantuntijahaastattelu. Tutkimushaastattelun käsikirja. Toimittaneet: Hyvärinen, M. Nikander, P. ja Ruusuvuori, J. Vastapaino. Suomi
• Ambrosini. M., 2022. Humanitarian Help and Refugees: De-Bordering Solidarity as a Contentious Issue. Journal of Immigrant & Refugee Studies. Luettavissa: DOI: 10.1080/15562948.2022.2059823. Luettu: 13.3.2026.
• Badr, H. 2025, Köber-Stiftung, Exiled Journalist Communities in Germany. Luettavissa: https://koerber-stiftung.de/site/assets/files/43098/koerber-stiftung_publication_exiled_journalist_communities_in_germany-2.pdf. Luettu 3.3.2026.
• Dovbysh, 2025. Russian Independent Journalism in Exile: In search of relevance and resilience. Final Report to Helsingin Sanomat Foundation. 2.9.2025. Luettavissa: https://www.hssaatio.fi/wp-content/uploads/2025/09/Final_report-Olga-Dovbysh.pdf. Luettu 25.2.2026.
• Dovbbysh, O. 3.3.2026. apurahatutkija. Helsingin yliopisto. Teams-haastattelu.
• Grüne, A-J. 2.3.2026. Vanhempi projektikoordinaattori. IOM. Teams-haastattelu.
• Haverinen, V-S. 2018. Pakotetusta toimettomuudesta: Turvapaikanhakijoiden Kotoutuminen Vastaanottotoiminnan Osana. Janus: Sosiaalipolitiikan ja Sosiaalityön Tutkimuksen Aikakauslehti, 26(4), pp. 309–325. Luettavissa: https://doi.org/10.30668/janus.76386: Luettu: 3.4.2026.
• Heiskanen, H. 2026. Kielletty uutissivusto keksi tavan ujuttaa tietoa Venäjältä – ”Mikä tahansa teko voi johtaa siihen, että he paljastuvat”. Yleisradio. 10.3.2026. Luettavissa: https://yle.fi/a/74-20214396. Luettu: 10.3.2026.
• Horsti, K. 2014. The Politics of a Multicultural Mission: Finland’s YLE in a Changing Society. National Conversations: Public Service Media and Cultural Diversity in Europe. Toimittajat: Karina Horsti, Gunilla Hultén, and Gavan Titley, 167–183. Bristol: Intellect.
• Hyvärinen, M. 2017. Kertomushaastattelu. Tutkimushaastattelun käsikirja. Toimittaneet: Hyvärinen, M. Nikander, P. ja Ruusuvuori, J. Vastapaino. Suomi
• Hämäläinen, T. (2024). Maahanmuuttajataustaisten journalistien koulutus Haaga-Heliassa. Kieli, koulutus ja yhteiskunta.15(2). Luettavissa: https://www.kieliverkosto.fi/fi/journals/kieli-koulutus-ja-yhteiskunta-maaliskuu-2024/maahanmuuttajataustaisten-journalistien-koulutus-haaga-heliassa: Luettu 12.3.2.2026.
• Iivonen, E. & Sangervo, J. 2026. Sosiaalisen kehityksen tarkkailuluokalle joutunut Suomi ei saa tinkiä lapsen oikeuksista. 9.4.2026. Luettavissa: https://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000011931174.html. Luettu 9.4.2026.
• JX Fund, 2024. Defining Criteria for Media in Exile. 21.12. 2024. Luettavissa: https://jx-fund.org/newsroom/news/defining-media-in-exile-criteria-challenges-and-responsibilities/ecp. Luettu: 4.3.2026.
• JX Fund, 2025, Annual Review: Helping exiled media to survive and adapt, 22.12.2025. Luettavissa: https://jx-fund.org/newsroom/news/jx-fund-annual-review-helping-exiled-media-to-survive-and-adapt/#:~:text=Sustainable%20business%20models:%20Through%20Entrepreneurship,%2C%20distribution%2C%20and%20workflow%20optimization. Luettu: 3.3.2026.
• JX Fund, 2023, Sustaining Independence: Current State of Russian Media in Exile. Research report, NOvermber 2023. Luettavissa: https://jx-fund.org/wp-content/uploads/2023/12/Sustaining_Independence-Current_State_of_Russian_Media_in_Exile_2023.pdf. Luettu: 12.2.2026.
• Karimi, F. 2025, Exiled journalism’s biggest threat is something more mundane than censorship. Nieman Lab. Luettavissa: https://www.niemanlab.org/2025/12/exiled-journalisms-biggest-threat-is-something-more-mundane-than-censorship/. Luettu 20.3.2026.
• Khalimzoda & Vereb-Dér, 2025. Bottlenecks in Promoting Pluralistic Media In Finland from the Perspective of Immigrants, JYU Reports, Jyväskylän yliopisto, https://doi.org/10.17011/jyureports/61
• Khaskelberg, D., 16.3.2026. Ohjelmapäällikkö, JX Fund. Teams-haastattelu.
• Khosravi, S., 2018. A fragmented diaspora: Iranians in Sweden. Nordic Journal of Migration Research, Vol 8. No 2. 2018, DOI: 10.1515/njmr-2018-0013 NJMR. Luettavissa: https://journal-njmr.org/articles/265/files/submission/proof/265-1-526-1-10-20200412.pdf. Luettu: 21.3.2026.
• Konttinen, J. 12.2.2026. Toimittaja, Helsingin Sanomat. Puhelinhaastattelu.
• Koponen, J. 26.1.2026. Puheenjohtaja. Vikesin hallitus / Tietokirjailija. Haastattelu. Helsinki.
• Kuusiholma, T. 4.3.2026. Työllisyyspalveluiden johtaja, Helsingin kaupunki. Puhelinhaastattelu.
• Leppäjärvi, A. Haaga-Helia ammattikorkeakoulun Journalismin koulutuksen tutkinto- ja osaamisaluejohtaja, 5.3.2026. Teams-haastattelu.
• Luopajärvi, K. 6.3.2026. Maahantuloasioiden yksikön päällikkö. Ulkoministeriö. Puhelinhaastattelu.
• Maahanmuuttovirasto, 2026. Maahanmuutto Suomeen. Luettavissa: https://migri.fi/documents/5202425/166014458/Maahanmuutto_Suomeen_2026.pdf/e7814adb-f02e-6ff3-276e-30deb1d75121?t=1769698685944 Luettu: 20.3.2026.
• Maahanmuuttovirasto 2023, Maahanmuutto Suomeen. Luettavissa: https://migri.fi/documents/5202425/166014458/Maahanmuutto+Suomeen_2_2023.pdf/a83c4613-98fd-1622-979e-0fb4a0f9845e?t=1701259255208. Luettu: 20.3.2026.
• Maahanmuuttovirasto 2025, Maahanmuutto Suomeen. Luettavissa: https://migri.fi/documents/5202425/166014458/Maahanmuutto%20Suomeen_3_2025.pdf/: Luettu: 20.3.2026.
• Markkanen, K. 19.4.2026. Globaalikasvatuksen asiantuntija. Vikes. Sähköpostihaastattelu.
• Markkanen, K. 2018. Tuhansien paperittomien maa. Iso Numero 19.12.2018. Luettavissa: https://www.isonumero.fi/1852-2/. Luettu: 4.2.2026.
• Muukkonen, M. 3.3.2026. Toinen perustajista ja johtajista. Artists at Risk (AR). Puhelinhaastattelu.
• Mäkinen, J. 2026. Viranomainen epäili työttömän harrastusta yritystoiminnaksi – vaati selvitystä 10 vuoden ajalta. Taloussanomat. 22.3.2026. Luettavissa: https://www.is.fi/taloussanomat/art-2000011871205.html. Luettu: 23.3.2026.
• Männistön, E. 23.1.2026. Ihmisoikeuspolitiikan yksikön lähetysneuvos. Ulkoministeriö. Teams-haastattelu.
• Nazarenkon, S. 16.2.2026. Kansainvälisten asioiden asiantuntija. Suomen Journalistiliitto. Haastattelu. Helsinki.
• Nousiainen, R. 22.1.2026. Väitöskirjatutkija. Tampereen yliopisto. Journalismin lehtori. Haaga-Helia ammattikorkeakoulu. Haastattelu. Helsinki.
• Myllylä, M., Pantti, M., & Kivijärvi, A. 2025. Participation Paradox: Asylum Seekers’ Everyday Participation in Finland. Nordic Journal of Migration Research. 15: 2. DOI: 10.33134/njmr.686
• Nousiainen, R., L. Ahva ja K. Koljonen. 2024. Aika parantaa? Päätoimittajien ymmärrys etnisen monimuotoisuuden vahvistamisesta suomalaisessa journalismiprofessiossa. Media & viestintä 47 (2024): 1, 1–22, https://doi.org/10.23983/mv.131178
• Näre, S. 2026. Työtön pelkää jäävänsä tekemisestä kiinni. Essee. 29.3.2026. Helsingin Sanomat. Luettavissa: https://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000011907971.html. Luettu: 29.3.2026.
• OECD, 2024, Development Co-operation Principles for Relevant and
• Effective Support to Media and the Information Environment. Luettavissa:
• https://www.oecd.org/content/dam/oecd/en/publications/reports/2024/05/development-co-operation-principles-for-relevant-and-effective-support-to-media-and-the-information-environment_e8c617a4/76d82856-en.pdf. Luettu 12.2.2026.
• O’Loughlin, C., & Schafraad, P. (2016). News on the move: Towards a typology of Journalists in Exile.
• Observatorio, 10(1), 45-66. Luettavissa: https://doi.org/10.7458/obs1012016869 Luettu: 2.3.2026.
• Paasi, O. 13.3.2026. Kansainvälisen suojelun osaston prosessinomistaja. Maahanmuuttovirasto. Teams-haastattelu.
• Peltz, P. 2025. Transnational Repression on Exiled Journalists in Germany: A Growing Issue, European Center for Press and Media Freedom. Luettavissa: https://www.ecpmf.eu/wp-content/uploads/2025/07/Transnational-Repression-in-Germany.pdf. Luettu: 4.3.2026.
• Porlezza, C., & Arafat, R. 2022. Promoting Newsafety from the Exile: The Emergence of New Journalistic Roles in Diaspora Journalists’ Networks. Journalism Practice, 16(9), 1867–1889. https://doi.org/10.1080/17512786.2021.1925947
• Puumala E. & Kynsilehto, A. 2017. Turvapaikanhakijoiden ja paperittomien haastattelu. Tutkimushaastattelun käsikirja. Toimittaneet: Hyvärinen, M. Nikander, P. ja Ruusuvuori, J. Vastapaino. Suomi
• Rekola, J. 23.2.2026. Journalistiliiton entinen kansainvälisten asioiden asiantuntija. Teams-haastattelu.
• Rodina, E., & Dovbysh, O. (2025). Navigating Connections and Disconnections: The (Re)making of Russian Exiled Journalism in the Digital Age. Journalism Studies, 1–17. https://doi.org/10.1080/1461670X.2025.2471876
• Roikonen. L. 13.3.2026. Prosessiasiantuntija. Maahanmuuttovirasto. Teams-haastattelu.
• Runsten, K. 19.4.2026. Journalismin koulutuksen tutkinto- ja osaamisaluejohtaja (vs). WhatsApp-haastattelu
• RSF, 2025, World Press Freedom Index, 2025. Luettavissa: https://rsf.org/en/rsf-world-press-freedom-index-2025-economic-fragility-leading-threat-press-freedom. Luettu: 3.4.2026.
• RSF, 2024, Apple’s complicity with Russian censorship: RSF calls on the tech giant to refuse compliance with regulators that do not respect international standards for the right to information. Luettavissa: https://rsf.org/en/apple-s-complicity-russian-censorship-rsf-calls-tech-giant-refuse-compliance-regulators-do-not. Luettu 23.3.2026.
• Schläpfer, I. & Parkyn, R. 2024. Flight and Fight. Supporting Exiled Media to
• Survive and Sustain. Arcada/London/Washington DC: Internews.
• Schönert, U. 2022, Exile Journalism in Europe, Current challenges and support programmes, Körber Stiftung, Luettavissa: https://koerber-stiftung.de/site/assets/files/17086/exile_journalism_in_europe-1.pdf. Luettu 12.2.2026.
• Scott, M., Bunce, M., Maguire, S., Myers, M. The index on International Media Freedom Support (IMFS) 2025. 2025. Center for Journalism and Democracy, University of East Anglia, City St. George’s, University of London
• Scott, M. 11.3.2026. Professor, University of East Anglia. Teams-haastattelu.
• Sipola, T. 18.4.2026. Puheenjohtaja. Barents Press. Signal-haastattelu.
• Sīle, S. 4.2.2026. Johtaja, Riga Media Hub. Haastattelu. Riika.
• Spuravs, E. & Alexandersson, A. 2026, SSE Riga Media Hub, Narrative Report, Reporting period: Jan 1 — Dec 31, 2025
• Stubb, A., Statement by President of the Republic of Finland, Alexander Stubb, at the General Debate of the 80th Session of the UN General Assembly in New York on 24 September 2025. Luettavissa: https://www.presidentti.fi/en/statement-by-president-of-the-republic-of-finland-alexander-stubb-at-the-general-debate-of-the-80th-session-of-the-un-general-assembly-in-new-york-on-24-september-2025/. Luettu: 4.4.2026.
• Suomen Journalistiliitto, 2026. Journalistiliitto lahjoittaa jälleen Ukrainan journalistien suojavarusteisiin, turvallisuuteen ja tukeen. Luettavissa: https://journalistiliitto.fi/fi/liitto-lahjoittaa-jalleen-ukrainan-journalistien-suojavarusteisiin-turvallisuuteen-ja-tukeen/. Luettu 3.4.2026.
• Suomen Journalistiliitto, 2025, Kannanotot: ”Suomalainen mediakenttä ja lehdistönvapausjärjestöt vetoavat yhdessä tasavallan presidenttiin: Suomi esiin toimittajien turvaamiseksi Gazassa”, 4.9.2025. Luettavissa: https://journalistiliitto.fi/fi/suomalainen-mediakentta-ja-lehdistonvapausjarjestot-vetoavat-yhdessa-tasavallan-presidenttiin-suomi-esiin-toimittajien-turvaamiseksi-gazassa/. Luettu: 23.3.2026
• UNESCO, 2017, Unesco Policy Series: Community Media Sustainability. Luettavissa: https://unesdoc.unesco.org/ark:/48223/pf0000371560?posInSet=1&queryId=c3b352fb-c80c-45ff-b1ba-b2c67378fe70. Luettu: 13.3.2026.
• UNESCO & Centre for Law and Democracy, 2025, Two decades of progress towards Legal recognition of community media worldwide. Luettavissa: https://www.unesco.org/en/articles/two-decades-progress-towards-legal-recognition-community-media-worldwide
• Valtioneuvosto, 2022, Ministerityöryhmä: Suomi vastaanottaa vuoden 2023 pakolaiskiintiössä syyrialaisia, afganistanilaisia, kongolaisia ja Libyasta evakuoituja. 12.10.2022. Luettavissa:
  https://valtioneuvosto.fi/-/1410853/ministerityoryhma-suomi-vastaanottaa-vuoden-2023-pakolaiskiintiossa-syyrialaisia-afganistanilaisia-kongolaisia-ja-libyasta-evakuoituja; Luettu: 5.3. 2026.
• Vationeuvosto, 2025: Päätösesitys vuoden 2025 pakolaiskiintiön kohdentamiseksi. Luettavissa: https://valtioneuvosto.fi/paatokset/paatos?decisionId=2728: Luettu 4.3.2026.
• Yablokov, I., & Gatov, V. 2025. Broadcasting through the (New) Iron Curtain: Practices, Challenges, and Legacies of Russia’s Independent Media in Exile. Journalism Studies, 1–18. https://doi.org/10.1080/1461670X.2025.2462550
• Yenginsu, C. 2020, Report on Providing Safe Refuge to Journalists at Risk. International Bar Association. Luettavissa: https://www.ibanet.org/Safe-Refuge-report-launch-2020. Luettu: 22.3.2026.
• Wiik, J., & Johansson, E. (2025). Beyond Borders: Exploring the Roles and Values of Russian Journalists in Exile. Journalism Studies, 1–19. https://doi.org/10.1080/1461670X.2025.2483402
• Williams, K. and Soe, S. Media in Exile: Resilience mechanisms and survival strategies when covering Afghanistan and Myanmar, WD Academie, Deutsche Welle, October 2025
• Wirén, S. H. Aho, M. Ala-Fossi, M. Grönlund, J. Holmberg, P. Korpisaari, M. Villi, P-M. Virta, E. Asp, E. Nykänen, A. Andersson, 2021. ”Ehdotus pysyväksi avustusmekanismiksi journalismin tukemiseksi”, Liikenne- ja viestintäministeriö Helsinki 2021, https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/server/api/core/bitstreams/7982aa0f-1cbb-4647-8a07-de434f5570e9/content
• Wylie. I., 2024. “‘This is a big chance for all of us’: Germany’s freedom hotel where exiled journalists take refuge”. The Guardian, 17.9.2024. Luettavissa: https://www.theguardian.com/global-development/2024/sep/17/media-press-freedom-refugee-journalists-exile-mict-house-critical-voices-germany-schmerwitz. Luettu: 1.4.2026.