Suomessa ajatellaan usein, että journalismia voi tehdä vain täydellisellä suomen kielellä. Silti samaan aikaan suomalainen media kaipaa kipeästi uusia näkökulmia maailmasta, argumentoi Botond Vereb-Dér blogissaan.
Nimen vaikutuksesta työllistymiseen on tiedetty pitkään. Tutkimukset osoittavat toistuvasti, että suomenkielisellä nimellä pääsee työnhaussa pidemmälle. Harvemmin kuitenkaan ajatellaan, että sama rakenteellinen syrjintä ulottuu myös media-alaan.
Ulkomaalaistaustainen toimittaja nähdään Suomessa yhä poikkeuksena. Journalismi mielletään helposti ammattina, joka kuuluu tiettyyn maahan ja tiettyyn kieleen – ei osaamisena, jota voisi jatkaa myös uudessa kotimaassa.
Vuonna 2023 Vikesin teettämässä selvityksessä Pullonkaulat maahanmuuttajataustaisten toimittajien työllistymisessä tarkasteltiin maahan muuttaneiden toimittajien kohtaamia esteitä suomalaisessa mediassa. Selvityksen pohjalta Vikes käynnisti Helsingin Sanomain Säätiön tuella Media moniäänisemmäksi nyt! -hankkeen, jonka osana toteutettiin mentorointiohjelma vuonna 2025.
Kielitaitovaatimukset eivät aina kestä tarkastelua
Työnantajat perustelevat rekrytointipäätöksiä usein kielitaidolla. Perustelut eivät kuitenkaan aina tunnu johdonmukaisilta.
Suomessa monilla aloilla työskennellään arjessa useilla kielillä. Rakennustyömailla, hoivatyössä ja palvelualoilla täydellinen suomen kielen taito ei ole ehdoton edellytys työn tekemiselle. Silti journalismissa kielitaitovaatimuksista puhutaan usein tavalla, joka sulkee jo lähtökohtaisesti ulkopuolelle.
Toimittaja Wali Hashi on todennut osuvasti, että journalismi on edelleen elitistinen ala, joka on suosittu myös Suomessa syntyneiden keskuudessa. Samalla suomalaisten journalistien on kuitenkin hankala ymmärtää, miksi heitä ei palkata työskentelemään englanninkieliseen mediaan.
Suomeen muuttaneet toimittajat voisivatkin tarjota suomalaiselle medialle jotain erittäin arvokasta: ensikäden tietoa lähtömaistaan ja Suomessa elävistä yhteisöistä.
Toimittaja Svitlana Yeharminan kertoma esimerkki kertoo paljon median portinvartijan roolista. Ukrainalaistaustaiset toimittajat yrittivät nostaa esiin Suomessa asuviin ukrainalaisiin kohdistuvaa Venäjän vaikuttamista, mutta heidän huoliaan ei otettu vakavasti ennen kuin suomalainen toimittaja kirjoitti aiheesta.
Kysymys ei siis ole vain kielitaidosta. Kyse on myös siitä, kenen ääntä pidetään uskottavana.
Onko minusta, toimittajasta, tullut aktivisti?
Mentorointiohjelman aikana yksi jäsenellemme esitetty kysymys jäi erityisesti mieleeni: “Oletko toimittaja vai aktivisti?”
Kysymys kertoo paljon ajastamme. Poliittisesti jakautuneessa ilmapiirissä media joutuu yhä useammin epäluottamuksen ja painostuksen kohteeksi. Joskus jo neutraalien kysymysten esittäminen voidaan nähdä aktivismina.
Kun riippumatonta mediaa ja journalistisia periaatteita joutuu puolustamaan jatkuvasti, toimittaja ajautuu väistämättä myös puolustamaan demokratian perusedellytyksiä.
Jos riippumattoman median puolustaminen tulkitaan aktivismiksi, mitä se kertoo yhteiskunnastamme?
Miksi jatkamme silti?
Moni kysyy, miksi Suomeen muuttaneet toimittajat haluavat edelleen työskennellä journalismin parissa, vaikka tie on vaikea.
Vastaus on yksinkertainen: koska meillä on kerrottavaa.
Haluamme, että suomalaiset ymmärtäisivät paremmin maailmaa, lähtömaitamme ja täällä eläviä yhteisöjä. Haluamme tarjota luotettavaa ja tarkkaa tietoa muualta maailmasta aikana, jolloin disinformaatio leviää nopeasti.
Meillä, jotka tunnemme sekä Suomen että lähtömaamme, on ainutlaatuinen kyky selittää asioita suomalaiselle yleisölle. Tätä osaamista ei voi korvata ulkomailta ostetuilla artikkeleilla tai tekoälyn tekemillä käännöksillä.
Juuri se kansainvälinen osaaminen, jota rekrytointitilanteissa joskus pidetään puutteena, on todellisuudessa vahvuutemme.
Miten eteenpäin?
Tarvitsemme lisää mahdollisuuksia näyttää osaamisemme käytännössä.
Moniääninen, suomalaiselle yleisölle suunnattu verkkosivusto voisi olla yksi tapa rakentaa väylää media-alalle. Esimerkiksi Jatkoaika -verkkosivu osoittaa, että harrastajatoimittajat voivat kasvaa työtä tekemällä journalismin ammattilaisiksi.
Toinen tärkeä asia ovat verkostot. Mentorointiohjelman aikana mukana olleet suomalaiset toimittajat olivat tärkeä silta suomalaisiin toimituksiin, uusiin lähteisiin ja uudenlaisiin näkökulmiin. Näitä avuliaita toimittajia tarvitaan lisää.
Ehkä toimituksille pitäisi järjestää enemmän tilaisuuksia kohdata eri taustoista tulevia journalisteja, ja keskustella yhdessä siitä, miten monikulttuurisessa yhteiskunnassa kysytään oikeita kysymyksiä oikeilta ihmisiltä.
Mentorointiohjelman aikana ymmärsin itsekin entistä vahvemmin, kuinka moninainen maailma on, ja kuinka paljon erilaisia tarinoita voimme kertoa suomalaiselle yleisölle.
Kysymys ei lopulta ole siitä, mahdummeko me suomalaiseen mediaan. Kysymys on siitä, millaista maailmaa suomalainen media haluaa näyttää yleisölleen.
Botond Vereb-Dér
Kirjoittaja on unkarilaislähtöinen toimittaja, Suomi-Unkari -lehden päätoimittaja ja yksi Vikesin Media moniäänisemmäksi nyt! -mentorointiohjelman osallistujista.
