Suomi tunnetaan sananvapauden mallimaana, mutta Suomeen maanpakoon tulleille toimittajille todellisuus näyttäytyy toisenlaiselta. Tuore selvitys paljastaa, että vaikka Suomi tarjoaa turvaa vainoa pakeneville journalisteille, moni menettää täällä mahdollisuuden jatkaa ammattiaan. Hätäviisumit puuttuvat, tukirakenteet ovat hajanaisia ja moni kokee jäävänsä yksin – Vikes pyysi selvityksen toteuttanutta Hinni Aarninsaloa avaamaan selvityksen tärkeimpiä löytöjä.
Kun sananvapautta kavennetaan ja journalistisen työn riskit kasvavat, on pakko paeta kotimaasta. Suomi saattaa kuulostaa kotimaasta lähteville journalisteille paperilla erittäin houkuttelevalta, olemmehan me lehdistövapauden kärkimaita.
Todellisuus Suomessa maapaossa eläville journalisteille on ollut toinen. Tutkija Hinni Aarninsalon toteuttama tuore selvitys ”Kun saavut Suomeen, astut pimeään huoneeseen” – Suomessa maanpaossa elävien toimittajien tuen tarpeet, pureutuu maanpaossa elävien toimittajien kokemuksiin työmarkkinoilla, toiveisiin työn jatkamiselle sekä mahdollisuuksiin tukea maanpaossa eläviä toimittajia.
Suomi on ollut pitkään Toimittajat ilman rajoja -järjestön vuosittain julkaiseman maailman lehdistönvapausindeksin kärkimaita. Sijoituksemme on kuitenkin laskenut vuosi vuodelta, ja vuonna 2026 asetumme indeksissä sijalle 6. Syitä ovat muun muassa poliittisen keskustelun kärjistyminen, toimittajien kohtaama häirintä ja vihapuhe sekä paikallismedian talousvaikeudet.
Työllistymisen tuki vaatii yhteistyötä organisaatioiden välillä
Selvityksessä nousee esiin, että moni Suomessa maanpaossa oleva journalisti ei koe Suomen kehutun sananvapauden koskevan heitä. Haastattelussa Aarninsalo kertoo monen selvityksessä haastatellun toimittajan yllättyneen tästä, sillä Suomella on kansainvälisesti erinomainen maine lehdistönvapauden kärkimaana.
Monella maanpakoon lähteneellä journalistilla on korkeakoulutus, laaja osaaminen ja kattavat verkostot kotimaassaan. Tätä osaamista ei tunnisteta Suomessa vahvuutena. Sen sijaan media-alan työantajat keskittyvät työnhakijoiden puutteisiin esimerkiksi kielitaidossa ja paikallisessa koulutuksessa. Kielitaidon vaatimus ei ole kuitenkaan este journalismin tekemiselle, kuten Ylen monikieliset uutiset tai Haaga-Helian ovat osoittaneet.
Haastattelussa Aarninsalo kertoo, että useampi haastateltu journalisti nosti esiin tuen ja ohjauksen puutteen. Moni journalisti kokee, että Suomessa tarjottu tuki ei tunnista heitä paenneina journalisteina, jotka haluavat edelleen jatkaa työtään. Työllisyyspalveluissa ei myöskään ole ollut tietotaitoa ohjata maahan saapuneita toimittajia journalistijärjestöihin ja koulutusohjelmiin. Sen sijaan toimittajia on kannustettu hakemaan matalapalkka-aloille. Ensikäden työllisyyspalveluilla onkin merkittävä rooli maahan saapuneiden journalistien työllistymisessä ja suuntautumisessa uralla.
Toisena haasteena Aarninsalo tunnisti jo olemassa olevien hankkeiden, järjestöiden ja ohjelmien piiloon jäämisen. Suomessa on tahoja, kuten Vikes, Suomen Journalistiliitto, Suomen PEN, Artists at Risk, Haaga-Helia ammattikorkeakoulu ja Ylen monikieliset uutiset, jotka voivat tukea tai ohjata Suomeen muuttaneita toimittajia. Organisaatiot eivät kuitenkaan ole Suomeen muuttaneiden journalistien tiedossa. Aarninsalo painottaakin haastattelussa valtioiden ja järjestöiden yhteistyön merkitystä, jotta maanapossa olevat journalistit saadaan ohjattua heille tarkoitetun tuen pariin.
Hyväksymmekö toimittajien hiljentämisen?
Journalismi on ammattina erityinen, sillä toimittajat toimivat usein vallan vahtikoirina ja paljastavat muun muassa hallintoon ja maan johtoon liittyviä ongelmia. Moni journalisti on joutunut pakenemaan maastaan juuri sen vuoksi, että työ ei ole mukaillut valtaapitävien narratiivia. Journalistien tukeminen työn jatkamiseksi onkin erityisen tärkeää, sillä kyse ei ole vain ammatista, vaan laajemmasta demokratian ja vapaan tiedonsaannin turvaamisesta.
”Joku on halunnut hänet ulos maasta, koska on halunnut vaientaa hänet. Jos hän siirtyy johonkin muuhun maahan ja eikä saa sielläkään ääntään kuuluviin tai pysty jatkamaan työtä, silloin hänet vaimennetaan toisen kerran”, Aarninsalo lainaa hänen mieleensä painunutta kohtaa haastatteluissa.
”Tietysti voi kirjoittaa blogeja ja käyttää sosiaalista mediaa hyväksi, mutta kun puhutaan journalistin työstä, josta maksetaan palkkaa, Suomessa mahdollisuudet eivät ole laajat”, Hinni jatkaa.
Mikäli toimittaja ei voi jatkaa uraansa suomalaisessa mediassa tai tuottaa tietoa kotimaansa asioista, niin toimittajan hiljentämisessä on silloin onnistuttu. Suuri osa maanpaossa olevista journalisteista toivookin palaavansa kotimaahan ja jatkavansa työtänsä siellä.
Suomalainen mediakenttä kaipaa näkökulman muutosta
Aarninsalon selvitys sisältää 15 konkreettista suositusta tilanteen parantamiseksi. Ratkaisuja ovat muun muassa parempi ohjaus työllisyys- ja kotoutumispalveluissa, maanpaossa olevien journalistien osaamisen tunnistaminen, tiiviimpi yhteistyö järjestöjen ja viranomaisten välillä sekä median asenteiden muuttaminen moniäänisempään suuntaan.
Muutokset eivät tapahdu hetkessä, mutta jo pienillä teoilla voidaan vahvistaa sitä, että Suomi olisi sananvapauden mallimaa myös niille journalisteille, jotka ovat joutuneet pakenemaan työnsä vuoksi.
Globalisoituneessa maailmassa on tärkeää, että maailmankuvamme pohjaa moninaisiin näkökulmiin sekä kotimaasta että ulkomailta. Ulkomaalaistaustaisten journalistien työllisyyden tukeminen vahvistaa suomalaista journalismia monipuolistamalla lähteitä, laajentamalla kansainvälisiä verkostoja ja kysymällä kysymyksiä, joita Suomessa uransa tehnyt journalisti ei välttämättä tule ajatelleeksi. Siksi mediatalojen tulisi nähdä Suomessa asuvien ulkomaalaistaustaisten journalistien ääni mahdollisuutena tehdä yleisöä kiinnostavampaa journalismia.
Teksti: Elli Inoranta
