Minäkö rasisti? No ei kai nyt sentään. Eihän Suomikaan ole ollut kolonialistinen maa.
Tällaisia ajatuksia herää, kun työskentelee yhteistyössä globaalin etelän maiden ihmisten kanssa. Vaikka olen opiskellut kolonialismia ja dekolonisaatiota jo pitkään, en koe, että olisin erityisesti edistynyt. Näissäkin asioissa tieto lisää tuskaa.
Aloitan ensi syksynä uusissa tehtävissä mm. itäisessä Afrikassa. Osa työajastani kuluu asiantuntijana globaalin etelän naistoimittajia tukevassa työssä.
Ymmärsin vastikään aihetta käsittelevässä opintopiirissä, että valkoisen ylemmyyden kokemus on juuri ja juuri mahdollista tunnistaa älyllisesti, mutta sen tunnustaminen ja sen poistaminen kehosta on jo huomattavasti vaikeampaa.
Sain vuosia sitten päähäni ryhtyä (valkoisen) feministisen ajattelun turvin mustien ja muiden rodullistettujen naisten liittolaiseksi.
Työskentelin toimittajana ja halusin antaa heille äänen. Olin aidosti kauhuissani esimerkiksi seksuaaliseen hyväksikäyttöön perustuvasta ihmiskaupasta. – Tunsin itsekin sen häpeän, jota ruumiillisen koskemattomuuden loukkaaminen aiheuttaa.
Olen haastatellut globaalista etelästä tulleita seksityöläisiä Helsingissä ja afrikkalaisia seksikaupan ja ihmiskaupan uhreja eri puolilla Italiaa. Olen kirjoittanut kirjan nigerialaisnaisen kanssa yhdessä hänen elämästään ihmiskaupan uhrina ja turvapaikanhakijana.
Jaoimme kirjan myyntitulot puoliksi.
Aloitin jopa väitöskirjan tekemisen mustien siirtolaisnaisten seksistisestä ja kolonialistisesta kohtelusta Euroopassa.
Väitöskirjaseminaarissa kävi kuitenkin nopeasti selväksi, ettei valkoisen naisen pidä tonkia mustien naisten intiimejä kokemuksia. Näin asian ilmaisi minulle musta nainen, tutkijakollega. Muut osallistujat, valkoiset naiset, nyökkäilivät. Valkoinen nainen käytti puheenvuoron, jossa piti selvänä, etten ollut edes käynyt läpi valkoisesta ylemmyydestä puhdistautumisen rituaalia. Minun olisi järkevämpää tutkia omaa valkoisuuttani, hän totesi.
Lähdin pois seminaarista. En koskaan palannut, enkä jatkanut väitöskirjan tekoa.
Ensin loukkaannuin. Lopulta toivuin.
Olin luottanut omiin hyvin aikomuksiini. Oli vaikeaa myöntää olevansa väärässä.
Teini-ikäinen poikani kysyi minulta kerran kesken ruoanlaiton, että ”kuvitteletko sä äiti niiden sun kavereiden kanssa, että te ootte jotain hyviä ihmisiä, kun te teette niin paljon kaikkea tollasta ihmisoikeusjuttua”.
Olin varmaankin taas kiireellä lähdössä johonkin ”hyvien ihmisten” elokuvailtaan, rahankeruutilaisuuteen, opintopiiriin.
Vastasin, että ei, emme kuvittele olevamme mitenkään erityisen hyviä, mutta olemme ihmisiä, jotka välittävät maailman asioista ja ihmisistä.
– We are people who care, vielä tähdensin puoliksi englanninkieliselle pojalleni.
Sain hädin tuskin lauseen loppuun, kun mieheni jostain taustalta huusi:
– Kristiina, lopeta tuo puhe heti. Tuollainen on typerää. Älä opeta hänelle tuollaisia asenteita. Me emme ole erityisiä.
Olen siis tehnyt paljon virheitä, varmasti myös sellaisia, joista minulle ei ole kehdattu huomauttaa.
Niinpä olen jatkanut opiskeluja valkoisen ylemmyyden tunnistamiseksi ja tunnustamiseksi.
– Se on niin vaikeaa, sanovat monet kanssaopiskelijat, eivätkä tee jatkokysymyksiä.
Mikä siinä on niin vaikeaa?
Sen myöntämien, että kehitysyhteistyö on yhä vaan valkoisen miehen taakan kantamista?
Tunnustaa, että tunnemme itsemme hyviksi ihmisiksi, kun käymme välillä ”kentällä” tai peräti ”puskassa” tapaamassa ”näitä täällä”?
Että Afrikassa on villiä, kaunista, jännittävää? Rakastammeko seikkailuja?
Eksotisoimmeko rodullistettua kumppania?
Tunnistammeko motivaatiomme tai hellimmekö lapsuuden unelmaa?
Luimmeko Minun Afrikkani? Järkytyimmekö Biafran lapsista? Ihailimmeko Bob Geldofia?
Jos emme kysy näitä kysymyksiä, ei mitään oikeastaan voikaan tapahtua. Valkoisen ylemmyyden maskit eivät putoa, poisoppimista ei tapahdu, uuden oppiminen ei ole mahdollista, emmekä osaa tai uskalla kuvitella uudenlaista yhteistyötä.
Mikä siinä on niin vaikeaa?
Senkö myöntäminen, että olemme olleet väärässä ja tehneet väärin?
Hyvistä aikomuksistamme huolimatta.
Kristiina Markkanen
Kirjoittaja on Vikesin globaalikasvatuksen asiantuntija, joka osallistui vastikään Fingon järjestämään Toiseuden tottumukset -opintopiiriin.
