Vikesin hanke maahanmuuttajien sananvapauden edistämiseksi on edennyt vaiheeseen, jossa ideoista aletaan kypsytellä konkreettisia tuloksia.
Parikymmenpäinen joukko kuuntelee ja keskustelee Tampereella, kulttuuritalo Laikussa journalismin perusteita ja uusimpia tuulia.
Osallistujat ovat tulleet tänne ympäri Suomen, mutta alun perin kauempaa: esimerkiksi Nigeriasta, Filippiineiltä, Bangladeshista, Kiinasta ja Britanniasta.
Helsingin Sanomain säätiön tukeman hankkeen idea on nostaa uusia ja monipuolisia ääniä suomalaiseen keskusteluun. Työpajoissa on opittu aiemmin sananvapaudesta ja mediasta, 8. syyskuuta syvennyttiin vielä videoiden tekemiseen, haastattelutekniikkaan, rakentavaan journalismiin ja somen eri syrjiin.
Aiheet arjesta
Moni osallistuja haluaa nyt syksyn aikana tehdä videota, muutama radiota ja usea perinteistä kirjoitettua journalismia tai blogia.
Aiheet osallistujat ovat saaneet miettiä itse, vapaaehtoisten mentorien sparraamina. Yksi haluaa syventyä lasten keskuudessa esiintyvään rasismiin, toinen kouluruoan hävikkiin, kolmas demokratiaan ja neljäs kansainvälisiin opiskelijoihin, jotka ovat syystä tai toisesta jättäneet Suomen. Luvassa on kurkistuksia myös trans-ihmisten oikeuksiin ja homoseksuaalisten muslimimiesten yhteisöön, samoin kuin monia pieniä henkilökuvia ihmisistä, jotka ovat saapuneet Suomeen kuka mistäkin.
Muuta kuin suomenkielistä mediasisältöä on Suomessa edelleen verrattain vähän, valittelivat monet osallistujat. Se oli motivoinut heitä itse opettelemaan, miten omaa ääntä voisi saada kuuluviin. Suomessa on paljon käyttämätöntä potentiaalia ja halua tuottaa sisältöjä, monet sanoivat.
”On vaikeaa elää ilman tietoa”, sanoi Marian Villar-Bäckman. ”Paikallisille uutisille olisi valtavat markkinat, mutta vähän tarjontaa.”
Fokus pitäisi löytää
Jotkut työpajoihin osallistuneista ovat toimittajia, mutta suurin osa eivät. Haasteina monelle onkin idean kirkastaminen, esitystavan mietintä ja materiaalin hankinta. Mistä löytää asiantuntevat haastateltavat, miten tehdä kotiläksyt ennen haastattelua ja mitä lopulta kysyä?
”Isoa asiaa on vaikeaa puristaa kahteen minuuttiin, mutta pidempää ei kannata someen tehdä. Ehkä on parempi tehdä useamman lyhyen videoiden sarja kuin pitkä reportaasi”, opasti mentori Priska Autio.
Paljon pohdintaa aiheutti myös sopivan alustan löytäminen. Yhdelle porukalle Facebook-sivu voi aluksi riittää, jonkun kannattaa tarjota juttua paikallislehteen. Jos videot alkavat innostaa, tubettaminen voi olla hyvä vaihtoehto.
Fokuksen lisäksi tarvitaan rohkeutta tarttua toimeen, kynään ja kameraan, mentorit opastivat. Suunnittelusta tekemiseen on askel, joka vaatii uskallusta, etenkin jos on asialla ensimmäistä kertaa.
Sitä kiiteltiinkin koulutuksen päätteeksi.
”Nämä tilaisuudet ovat hyvä potku takamukseen. Kun joku neuvoo, on helpompi lähteä liikkeelle”, sanoi yksi tyytyväinen toimittajanalku.
