was successfully added to your cart.
Tapaa toimittajaUutisetYleinen

P. Sainath: Journalismin tulisi olla ihmisten eikä rahan seuraamista

Kirjoittajalta 6.10.2017 Ei kommentteja

Palkitun toimittaja-kirjailijan maaseudun arkisto kokoaa verkkoon uskomattomia tarinoita köyhien arjesta ja muistoista.

”Journalismi on nykyään tulovirtoja”, sanoi intialaistoimittaja ja kirjailija P. Sainath Helsingissä lokakuussa.

”Köyhät, jotka eivät tuo lehdille tuloja, eivät näy lehdissä.”

Keskimääräinen valtakunnallinen päivälehti Intiassa antaa viidessä vuodessa 0,67 prosenttia etusivustaan 833 miljoonalle maan köyhimmälle ihmiselle. Se tarkoittaa 69 prosenttia kansasta.

”Siitä saa kuvaa, kuinka valtavat väestönosat suljetaan mediasta ulos”, Sainath sanoi.

Köyhyyttä, työläisten oloja tai edes maaseutua ei Intiassa lehdissä tutkita. Sainathin mukaan jokainen suuri lehti kyllä sanoo, että heillä on maataloustoimittajia, mutta oikeasti nämä tutkivat maatalousbisnestä ja kertovat maatalousministeriön kuulumisia.

”Ne delhiläiset toimittajat eivät erottaisi kaalia kurkusta”, hän totesi.

Aasian suurin junaryöstö ensimmäistä kertaa nauhalle

Sainath itse on tutkivat toimittaja, joka on erikoistunut maaseudun arjen dokumentointiin. Sainathin tunnetuin teos on kansainväliseksi myyntimenestykseksi noussut kirja Kaikkihan rakastavat kunnon kuivuutta, jonka Like julkaisi suomeksi vuonna 2011.

Parin viime vuoden ajan Sainath on keskittynyt dokumentoimaan tavallisten ihmisten tarinoita verkkoon People’s Archive of Rural India (PARI) -hankkeen alla.

He kiertävät maaseudulla kuvaamassa ja kuuntelemassa ihmisten tarinoita. Vaikka Sainath sanoo dokumentoivansa tavallisia ihmisiä, mukana on myöstavattomia tarinoita. PARIlla on esimerkiksi hanke haastatella viimeisiä elossa olevia vapaustaistelijoita, jotka alkavat olla yhdeksänkymppisiä.

”Viiden vuoden päästä ketään ei ole jäljellä”, Sainath sanoi.

He tapasivat esimerkiksi maanalaisen armeijan Toofan Senan perustajan, ”Kapteeni Bhaun” (video alla), joka perheenjäsenien mukaan joinain päivinä muisti vanhoja asioita, toisina päivinä ei. Bhau, 94, järjesti vuonna 1943 Aasian suurimman junaryöstön – tosin omasta mielestään he vain ottivat rahat takaisin Brittimiehittäjiltä.

Muistojen verestämiseksi kuvausryhmä vei Bhaun tapahtumapaikoille junaradan varteen.

”Ensin hän oli viisi minuuttia hiljaa. Sitten hän puhui puolitoista tuntia putkeen”, Sainath muistelee. ”25-vuotiaat naiset kuvasivat tämän videon, kyyneleet silmissään.”

Bhaun tarina kokonaisuudessaan löytyy PARI:n sivuilta.

Itsenäistä uutistuotantoa

Intian media ja kansalaisyhteiskunta ovat ahtaalla. Toimittajia murhataan, eikä Sainathin hankkeen tapaiset toimijat saa ottaa rahoitusta ulkomailta ilman hallituksen lupaa. Sellaista ei ole luvassa.

Sivusto on aloitettu Sainathin omilla rahoilla – hän on ollut huippuyliopisto Princetonissa luennoimassa ja saanut kohtuulliset palkkiot. Nykyään PARI pyörii yksityisten lahjoitusten ja kansainvälisten palkintorahojen avulla. Korvaamattomia ovat vapaaehtoiset toimittajat, kuvaajat ja koodarit, jotka tekevät työtä rakkaudesta lajiin.

Suurilta yrityksiltä PARI ei suostu ottamaan rahaa, jotta itsenäisyys ei mene.

”Minusta journalismin pitäisi olla tavallisten ihmisten elämän dokumentointia”, Sainath sanoo. ”Jokainen ahtaalla oleva yhteisö ansaitsisi oman arkistonsa.”
PARI:n metodologia onkin leviämässä. Eteläafrikkalainen jazzlegenda Hugh Masekela oli ottanut yhteyttä ja kysynyt voisiko PARIn väki auttaa kokoamaan köyhien kulmien jazz-arkiston Etelä-Afrikassa. Myös Keralan osavaltio Intiassa ja Nova Scotian osavaltio Kanadassa ovat perustamassa omia arkistojaan saman mallin pohjalta.

Teksti ja kuva: Esa Salminen

P. Sainath oli Suomessa Journalistiliiton ja Vikesin kutsumana.