Nuoret toimittajat perehtymässä Kaukasuksen konflikteihin ja naapuriensa näkökulmiin
Teksti ja kuvat: Salla Nazarenko
Matka Armenian pääkaupungista Jerevanista itsenäiseksi julistautuneeseen Vuoristo-Karabahiin kestää kuusi tuntia serpentiinitietä pitkin. Kun taitamme matkaa pikkubussilla, joudumme vähän väliä pysähtymään, kun joku nuorista toimittajista voi pahoin. Matka konfliktialueelle vaatii uhrauksia, välillä varsin kirjaimellisesti.
Matkamme liittyy VIKESin sekä georgialaisen toimittajajärjestö GO Groupin yhteishankkeeseen nimeltä Kaukasuksen kohtauspaikka. Tämän hankkeen perusajatus on koota ryhmiä nuorista toimittajista ja kansalaisjournalisteista ja tutustuttaa heidät Kaukasuksen konflikteihin. Kaukasus on konfliktien repimää, ja erityisesti nuoret toimittajat eivät tiedä naapurimaistaan mitään.
Samalla ennakkoluuloja ja stereotypioita puretaan, kun journalistit tapavat kollegoja rintamalinjojen toiselta puolen.
Vuoristo-Karabahin alue oli armenialaisenemmistöinen autonomia Azerbaidžanin sosialistisen neuvostotasavallan sisällä. 1980-luvulla karabahilaiset alkoivat vaatia liittämistä Armenian neuvostotasavaltaan. Tilanne johti etnisiin kiistoihin armenialaisten ja azerien välillä ja Neuvostoliiton hajottua täysimittaiseen sotaan. Vuonna 1991 Vuoristo-Karabah julistautui yksipuolisesti itsenäiseksi. Armenia ja Azerbaidžan eivät ole solmineet rauhansopinusta ja maiden välillä jatkuu jäätynyt konflikti. Tuhansia sotilaita on kuollut rajavälikohtauksissa vuoden 1994 jälkeen.
VIKESin matkalaiset tutustuivat Vuoristo-Karabahin konfliktiin eri näkökulmista. He tapasivat de facto valtionjohtoa, kansalaisjärjestöaktivisteja, miinanraivaajia sekä matkustivat kyliin ja kaupunkeihin, vierailivat maatilalla ja kaivoksessa keskustellen tavallisten karabahilaisten kanssa. Mukana oli toimittajia Georgiasta, Armeniasta, Etelä-Ossetiasta ja Abhasiasta. Azerbaidžanilaisia oli kutsuttu mukaan myös, mutta journalistit kieltäytyivät matkasta itse. Vuoristo-Karabah on punainen vaate Azerbaidžanin johdolle, ja siellä vierailu on poliittisesti tulenarkaa, jopa riski journalisteille.
”Seuraavaksi täytyy käydä Azerbaidžanissa, jotta tilanteesta saa täydellisen kuvan”, abhasialaistoimittaja Izida Tšvania pohtii.
”Se tuli selväksi, että rauhanneuvotteluissa ei ole mitään edistystä. Erityisen huonoa on se, että Vuoristo-Karabah ei ole osapuolena neuvotteluissa”.
”Mielenkiintoista on etsiä yhtäläisyyksiä omaan konfliktiimme ja sen ratkaisuyrityksiin.”
Tapaamisten välillä journalistit keskustelevat intensiivisesti, ja kuten nuoret kaikkialla: nauravat, vitsailevat ja laulavatkin. Georgialaiset laulut ovat tuttuja ossetialaisille, ossetialaiset tanssit georgialaisille. Ei uskoisi, että alueiden välillä on ollut kaksi sotaa 20 vuoden sisällä ja että toimittajien joukossa on monta kertaa kotinsa menettäneitä.
”Näiltä matkoilta saa tietoa, jota ei netistä löydy”, georgialainen Sopho Bukia pohtii.
”Faktatietojen lisäksi aistimme ilmapiiriä, asioita joita ei muiden jutuissa lue. Ja tietenkin kontakteja. Jos tarvitsen tietoa Abhasiasta tai Etelä-Ossetiasta, minulla on kenelle soittaa.”
Ja kuten kaikkialla maailmassa, sosiaalinen media on myös Kaukasuksella tärkeä. 
”Löydä minut Facebookista!” journalistit huikkaavat toisilleen matkan päättyessä jälleen Jerevaniin. Moni matkalainen on jo julkaissut ensimmäiset juttunsa nettisivuilla, ja lisää tuotetaan koko ajan.
”Minä tein lyhyen reportaasin Jerevanista, ja sain paljon kiitosta”, georgialainen Malhaz Tškadua sanoo.
”Moni georgialainen ei ole koskaan käynyt naapurimaa Armeniassa, ja itsellenikin Jerevan oli positiivinen yllätys. Yhteiskuntamme ovat ennakkoluulojen varassa, ja se on surullista.”
Iltapuheissa mieleen tulee jopa yhteinen Kaukasus. Nuorten toimittajien on vaikea ymmärtää, miksi yhdentyvän Euroopan naapurissa elää piikkilankojen ja miinakenttien viiruttama alue – alue, jonka asukkailla on paljon yhteistä.
”Sodassa ei ole voittajia, pelkkiä häviäjiä”; toimittajat myöntävät.
”Ehkäpä joku päivä myös valtionjohtomme sen ymmärtää, ja tänne syntyy meidän oma Schengen-alueemme: passiton ja rajaton vapaan liikkuvuuden vyöhyke”.
Siihen on Kaukasuksella vielä pitkä matka, mutta tätä toimittajaryhmää katsoessaan siihen melkein uskoo.
Kategoria/t: Keski-Aasia | Jätä kommentti »
